Paluu naftaliiniin

Tuli kiire päivittämään vielä vuoden viimeisenä pägzivänä ikään kuin kauniiksi symboliseksi eleeksi. Aloitin blogin vuosi sitten näillä hujakoilla, oliko jopa ensimmäisenä päivänä.

Ihania kommentteja olin heti saanut, kiitos niistä, ja niinpä ikävä tuottaa pettymys. Sen enempiä kiertelemättä, en vain pysty tähän. Haluaisin pitää suht aktiivista blogia muutaman postauksen viikkotahdilla, mutta en vaan jaksa.

Joten haluan tehdä tämän virallisesti, enkä vaan kadota taas. Kiitos tästä vuodesta, siitäkin ajasta, jolloin jaksoitte käydä uudestaan ja uudestaan turhaan katsomassa, josko jotakin olisi ilmestynyt. Kiitos, kun luitte kirjoituksiani, se sai minut todella tuntemaan itseni muuksikin kuin vain maitobaariksi ja ulkoilutusautomaatiksi (mitenkään näitä tehtäviä vähättelemättä). Nyt lopetan tähän.

Hyvää uutta vuotta 2016! Piti kirjoitella vähän pidemmästikin, mutta täältä kuului jysäys, joka ei tullut raketista, vaan nuorimmaiseni putosi sängystä.

Heippa!

P.S. Jätän blogin olemaan. Ehkä koen joskus tulevaisuudessa jaksavani taas.

P.P.S. Meinasin jättää tämän kertomatta, mutta en voi vastustaa säälipisteitä: meidän perheemme ottaa uuden vuoden vastaan influenssan kourissa, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Rima alemmas, jos sitä nyt oikeasti voi laskea

Nii-in, muutamiakin aikaisempia tekstejä kun lukee, niin voi olla vaikeaa uskoa, mutta kyllä, minulla on aika korkeat odotukset tason suhteen tässä blogissa. Se ei suinkaan tarkoita, että kuvat, tekstin sisältö tai muotoilu olisi sen laadukkaampaa, mutta minä kuitenkin yritän ja tavallaan vaadinkin itseltäni sitä. Sitten joko harmittaa, kun tavoite ei täyty, tai jää juttu kokonaan kirjoittamatta. Seuraavaksi sitä huomaa ihmettelevänsä, aikooko blogiaan kirjoittaa ollenkaan.

Totuushan on, etten suinkaan ole niin Duracel-pupu, että jaksaisin lastenhoidon, taloudenhoidon ja löhöämisen lisäksi aina kirjoittaa standardieni mukaan. Kuvata en edes osaa! Joten jatkossa priorisoin entistä enemmän jatkuvuutta, vaikka sitten laadun kustannuksellakin, ettei tulisi enää näin pitkiä taukoja. No joo, onhan sitä tyyliä ollut kenties havaittavissa aikaisemminkin...

Eli tämä on tällainen etukäteen kirjoitettu anteeksipyyntö ja synninpäästö, jos saatte jatkossakin katsella kokonaisia kurkkuja kastettuna kermaviiliin.

Herkkyyttä, lempeyttä, tai sitten jotain ihan muuta

"Hei, joo, voiskin ottaa tässä meistä sellaisen suloisen halauskuvan... noooiiiin... siinä... en muuten katokaan kameraan, jos sais luotua sellaista herkkyyttä kuvaan, lempeän kaukaisuuteen suuntautuvan äidin katseen..." *klik*

Ei mene aina ihan suunnitelmien mukaan nää.

Kolosta kaivautuen

Täällähän minä. Täällä just. Kyllä.

Tulikin sitten pitkä kesätauko. Ja tiedättehän, että kun tauko venyy liian pitkäksi, uudestaan aloittaminen on yhä hankalampaa ja hankalampaa. Lukemattomat blogitekstit olen mielessäni hahmotellut, enkä riviäkään kirjoittanut.

Olen ottanut silloin tällöin kivan kuvan ajatuksena lisätä se blogiin. Enpähän ole lisännyt.

Joten nyt. Nyt sitten päätin vain sukeltaa tänne, hypätä kaikkien mutkujen ja sitkujen yli, ja vain kirjoittaa. Koska minä pidin tästä! Oli mukavaa käyttää väsyneitä ja kuluneita aivojaan muuhunkin kuin lapsen kanssa verbaaliseen taiteiluun, joka ei johtaisi kiukunpuuskaan, äidin tai lapsen.

Siitähän tämä tauko suurimmaksi osaksi kumpuaa, väsymyksestä. En minä sillä tavalla ole uupunut tai lopussa, etteikö olisi mihinkään energiaa. Aikaakin on pelata älypuhelimella turhanpäiväisiä 12-vuotiaan pelejä, olla vaan. Mutta ei kuitenkaan ole riittänyt tällaiseen edes suunnilleen aloitettuun ja lopetettuun tekstiin rahkeita. Lapset vaativat jonkinasteista huomiota (on se kumma) aamusta iltaan, ja iltansa sitä mielellään sitten vain öllöttää. Tai niinhän sitä luulisi. Oikeasti kaipaan kyllä jotain kirjoittamista arkeeni, ja niinpä lähden jälleen yrittämään tätä takkuista blogitietä.

Siinä sivussa omaa elämääni parannellen.

Pitäisi laihtua.

Pitäisi oppia siksi siistiksi ja järjestelmälliseksi ihmiseksi, joka haluaisin olla, tai sitten pitäisi oppia hyväksymään, etten ole.

Pitäisi pestä hiukset useammin.

Pitäisi piirtää ja askarrella lasten kanssa.

Pitäisi mennä jumppaan. Ja lenkille. Ja tehdä kotitreeniä.

Pitäisi päivittää teille kaikille, mitäs meille oikein kuuluukaan. Mitä sille paastolle kävi? Aloittikos se vanhin poika esikoulun, miten se sujuu? Kuinka vanhoja ne pienemmät olivatkaan, joko se nuorempi viimein kävelee?

Jaa-a. Jos katotaan huomenna.

Laiskan iltaherkku

Nälkä kasvaa syödessä (ja paastotessa)

No ohohohoo, minä täällä! Päätin kokeilla, josko pari riviä irtoaisi. Olen hiessä uitettu koira, mutta onneksi päivä alkaa olla voiton puolella. Tänään  on nähty vajaan kuukauden ikäinen vauva (halitulihellanduudeli!), käyty parituntinen kauppareissu muksukolmikon kanssa (mukaan tarttui Tangle teaser, oli positiivinen yllätys, pidin paljon!) ja kestitty ystävää päivällisellä. Olen myös syönyt tänään, köh, kolme (!) jäätelöpuikkoa. Päivä alkoi makeannälättömästi, ja kylässä kieltäydyin jäätelöstä, koska olin jo yhden nauttinut. Tekopyhää, kuten myöhemmin ilmeni, sillä popsin kotona vielä toisen, ja kuinka ollakaan, päivällisvieraamme toi jäätelöt jälkiruuaksi. Ups.

Ei kyllä johtunut varsinaisesti eilisestä paastopäivästä, helteellä vain olen pohjaton jäätelölle. Olenkin viime aikoina leikitellyt paastolla toden teolla. Ennen juhannusta paastoaminen tuntui sujuvan niin hyvin, että päätin kokeilla paastota joka toinen päivä hetken aikaa. Virhe. Jaksoin kolmena päivänä koittaa, mutta iltaisin ratkesin aina syömään. Lisäksi välipäivinä oli kohtuus kadoksissa. Tuon kokeilun jälkeen kestikin noin viikon, ennen kuin koin jaksavani taas paastota. Kyllä siinä kahden päivän viikkorytmissä  vaan on paljon järkeä. Sillä tiellä nyt.

Saimme yllättäen kutsun papan luokse. Huomenna siis suuntaamme illan seutuun vierailulle. Sitten takaisin ja mökille heti seuraavana päivänä. Välillä on kivakin mennä tukka putkella.

Puolivahingossa kesälaitumille

Tunne itsesi. Minä tiesin koko ajan jossain takaraivoni tuntumassa, että jos en päivitä blogia joka ilta, se uhkaa jäädä kokonaan. Niin melkein kävikin. Joka päivä olen aikonut kirjoittaa, mutta aina olen muka liian väsynyt tai kiireinen. Noo, sovitaan, että se oli kesäloma. Jatkunee edelleen, vaikka eihän sitä tiedä, jos tästä vaikka innostuisin. Ajattelin keskittyä jonkin aikaa enemmän tähän laihdutuspuoleen, vaikka toki kirjoitan muustakin. Ehkä jopa saisin ulkoasuun jotain muokkauksia teemaa koskien.

Juhannus katkaisi paastoviritelmäni, tänään olen saanut juonesta uudelleen kiinni. Innostuin vähän liikaa, ja jouduin palaamaan häntä koipien välissä takaisin järkevällä linjalle, mutta siitä lisää tuonnempana. Pötseä olen edelleen, kuten kuvasta näkyy, mutta suunta tuntuu olevan suht hyvä. Viime viikolla vaivannut hirveä väsymyskin on loistanut poissaolollaan, epäilen hormonien ravistelua syyksi. Ei ole helppoa olla nainen, ei. Vaikka ehkei mieskään, mene tiedä.

Suunnitelmallinen liikunta on loistanut poissaolollaan, ja vaikka olen hokenut itselleni armollisuutta ja manraa "laihdutus ensin, liikunta sitten", on kroppa alkanut esittää painavia (no pun intended, har har) vastalauseitaan. Joten olen pieniä juttuja alkanut kehitellä, oranssi mötikkäkin (kahvakuula) huutelee soimaavasti nurkastaan pölykerroksen alta. "Sulkapallo" leikkikentällä olikin sekä hauskaa että yllättävän tehokasta.

Ensi viikolla suuntaamme mökille pois mukavuuksien äärestä, mutta vastoin aikaisempi kesiä saatamme nyt raahata maltillisesti elektroniikkaa mukana. Mökillä ei ole sähköjä omasta takaa, mutta tänä vuonna sinne ehkä tulee generaattori. Siellä ei myöskään ole juoksevaa vettä. Älkää kysykö, miksi kolmen alle kouluikäisen lapseen perhe haluaa silti viettää siellä viikon. En minä vaan ole keksinyt mitään järkevää syytä. Joten päivityksiä ehkä tulossa, ehkä ei. Jännitystä elämään.

Mut mitäs te niistä, siellähän kirmataan yhtä lailla vehreän nurmen keskiössä, eikä ole aikaa tai halua mitään blogeja lukea? Heheh.

Paastopuhetta

Näin eteeriseltä sitä kuulkaa näytetään syömättömän päivän päätteeksi. Tai sitten valo ja kuvakulma tekevät tepposiaan. Alun perin nappasin tuon kuvan ajatuksena näyttää, kuinka tuo valkoinen koru saa minut näyttämään pulskalta, ja kehua näppärää ratkaisuani ongelmaan (laitoin korun ranteeseen!). Onnistuinkin ottamaan niin edustavan otoksen, ettei pulskuusvaikutelma oikein pääse oikeuksiinsa. Enpä valita, heh. Muuten kyllä saattaisin kaivata vaikkapa kampaajalla käyntiä....

Viime viikonloppuna sain tosiaan olla vapaalla isommista lapsista, ja miehen kanssa otimme tästä kaiken irti valvomalla teinimäisesti molemmat yöt aamun pikkutunneille. Siihen se teiniys päättyikin. Lapsellisesti kuvittelin, että sunnuntaina vain nukun vähän pidempään ja hops, maanantaista arkeen, mutta kyllä nämä kolmekymmentä ja rapiat päälle vuotta jotain ovat vaikuttaneet suurentuneen tilavuuden lisäksi. Minulla kesti kolme päivää päästä täyskoomasta, ja yksi päivä vielä päälle sellaista puolisekavaa olotilaa. Vasta tänään koen oloni suunnilleen normaaliksi. Että sellainen vapaa! Jospa seuraavalla kerralla vaikka nukkuisi vaan.

Kirjoitettavaahan on jäänyt rästiin vaikka millä mitalla, mutta koska uusia aiheenpoikasia tulee vauhdilla, jätämme Joonatanin syntymäpäivät ja leikkihuoneen muutokset toiseen kertaan (esim. siihen siisti koti -päivään) ja jatkamme tänään tuttua aihepiiriä, laihdutusta. Tarkemmin sanottuna paastoa.

Nimeän aloituspäiväkseni 20.5. Tuolloin painoin todennäköisesti kilon tai kaksi päälle sata, sillä punnitessani muutama päivä myöhemmin ensimmäisen paastopäivän jälkeen olin kilon verran alle. Tuolloinhan paastopäivä tarkoitti vielä noin tuhannen kalorin syömistä, josta kyllä lipsuin joka kerta. Muutaman tuollaisen lipsutun kevyemmän päivän jälkeen siirryin vesi- ja teelinjalle,  31.5. Ehdin pitää kaksi nestepaastopäivää ennen vapaata viikonloppua, ja nestepaasto tuntuikin heti omalta jutultani.

Jos katkaisen paaston syömällä yhtään mitään konkreettista (en ole vielä uskaltanut kokeilla, tekeekö nestemäinen energia saman, esim. smoothiet), minun on todella vaikea pitäytyä vähissä kaloreissa. Nälkä vaivaa, ruokaa tekee mieli, eikä itsekuria ole. Esimerkkinä viime keskiviikon tähän mennessä surkuhupaisin "paasto". Sehän oli väsypäivä muutenkin, joten päätin paastota vain kuuteen asti illalla, jolloin söisin herkkuintialaista normaaliin tapaan. No näinpä, paitsi että söin aika paljon, ja lähdin sen jälkeen vielä kauppaan. Kaupassa taas en onnistunut vakuuttamaan itseäni, ettei kahden suklaapatukan ostaminen olisi hyvä idea. Hah. Sellainen paasto se.

Tästä suivaantuneena päätin pitää syömättöminä sunnuntain lisäksi myös perjantain, ja tällä kertaa ei mitään ruokaa kiitos! Nämä kilot lähtevät nyt. Piste. Sillä tiellä nyt ollaan, hyvin on mennyt. Olen onnistunut rytmittämään päivään mukavasti lepoa ja tekemistä, niin ei ole puhti loppunut. Aika monet kotityöt odottelevat tekijäänsä, mutta minun puolestani huudelkoot huomiseen.

Moni teistä saattaa ihmetellä, kuka hullu haluaa olla syömättä kokonaisen päivän? Miksi ihmeessä? Montakin syytä. Myönnän auliisti, että ensimmäisen kerran tästä metodista kuullessani tyrmäsin sen jälleen yhtenä idioottimaisena kuurina, jonka noudattaminen aiheuttaa vain valtavia nälkäkohtauksia "kostoksi". Yritinkin pätkäpaastoa silti muistaakseni joskus ennen kolmatta raskautta, kehnoin tuloksin. Unohdin muinakin päivinä ateriarytmin, ja söin mitä sattuu, joka johti tietysti makeanhimoon ja entistä kovempaan syömiseen. Ei sovi pätkäpaastoilut minulle. Kerrankos sitä on väärässä.

En tiedä, kuinka paljon suurentuneet painolukemat vaikuttavat, mutta nyt tämä tuntuu loistavalta ratkaisulta. Tässä elämäntilanteessa en jaksa koko ajan vetää lähes täydellisiä syömispäiviä toisensa perään, ja muunlaiset päivät eivät laihduta. En kykene saamaan edes kahta kunnollista, laadukkaan syömisen päivää sisään, joten eipä ihme, jos ei paino putoa. Pystyn kuitenkin helposti olemaan yksinkertaisesti syömättä. Käännän vain koko ruokapuolen off-asentoon.

Paastopäivinä onkin hauska huomata, miten pelkkä vesi toimii ihmisellekin kuin kasville. Ensin tunnen oloni nuutuneeksi ja huonovointiseksi, mutta juotuani lasin vettä virkistyn ja jaksan taas. Varsinainen viirivehka.

Itsestäänselvä paastoilusta seuraava etu on siis tietenkin kalorivaje, jonka ansiosta laihdun puolihuomaamatta, mutta heti ensimmäisen paastopäivän jälkeen huomasin muitakin hyötyjä. Makuaisti terävöityi, kaikki maistuu enemmän ja paremmalta. Kurkku on makeaa, leipä on täyteläistä, jokainen suupala mitä tahansa on puhdas nautinto. Auttaa kummasti keskittymään ruokailuun.

Seuraava hyöty on pienentynyt mahalaukku. En vaan saa mahdutettua yhtä paljon ruokaa kuin ennen. Lisäksi tulee pureskeltua paremmin ja syötyä hitaammin, asia, jota olen yrittänyt opetella viimeisen viisi vuotta.

Lista sen kun jatkuu. Olen kärsinyt edestakaisin seilaavasta verensokerista, ja kokenut toisinaan jo parin tunnin syömättömyyden jälkeen huonoa oloa, väsymystä ja kiukkuisuutta. Neljän tunnin ateriaväli on ollut ehdoton maksimi, melkein jo liikaa. Jo ensimmäisen paastopäivän jälkeen kestin nälkää huomattavasti paremmin, eikä satunnainen syömättömyys alkanutkaan heittää päästä. En kuitenkaan silti ahminut ruokaa sitä lopulta eteen saatuani, vaan kaikki edellä mainitut tuntemukset hyökivät avukseni. Paratiisi!

Kiistaton hieno juttu on makean aistimus. Koska ihan tavallinen kurkunpala on herrkullisen makea tomaatista nyt puhumattakaan, varsinainen lisätty sokeri maistuu hyvin helposti liian imelältä. Huomasin hyvin pian suklaan olevan äitelää, leivonnaisen liian makea, parin karkin maistuvan pahalta. Paatuneen syöpön tavoin näitä kaikkia silti söin, koska "niiden kuuluu olla hyviä", mutta en todellakaan pystynyt samoihin määriin kuin aikaisemmin. Ehkäpä paastopäivien seuratessa toisiaan totun jossain vaiheessa ajattelemaan, että suklaa ei oikeasti olekaan minusta niin hyvää? Wau.

Mainitsinko jo, että aistin kylläisyyden nopeasti, ja pysyn kylläisenä pitkään? Aika kiva juttu sekin. Lisättäköön vielä kruunuksi kauniille kokonaisuudelle herkistynyt janon tunteen aistimus, mikä on siis niin siistii tyypille, joka vielä vähän aikaa sitten koki lähinnä vain makeanhimoa janon tilalta. Suomeksi siis juon, kun janottaa. Oo.

Aika vaikuttava lista, eikös? Saatoin jopa unohtaa jotain (herkistynyt hajuaisti ainakin jäi sanomatta). Miinuspuolena nousi esille viimeisen viikon aikana, että nuo saavutetut edut katosivat muutamassa päivässä paaston jälkeen. Keskiviikkona oli paasto, maanantaina koin palanneeni entiseen. Vaan ahhah! Jos olisin paastonnut uudestaan sunnuntaina, niin kuin ilman poikkeusviikonloppua pitikin, olisi se varmaankin riittänyt ylläpitämään kaikkia mainittuja hyvyyksiä. Aika nerokkaasti mietitty tämä kahden paastopäivän viikkorytmi, ei voi muuta sanoa.

Tästä nyt sitten jatketaan! Paastoaminen tuntuu niin hyvältä (olen myös pirteämpi, keskittyneempi), että suunnittelen lähitulevaisuuteen kolmen päivän mehupaastoa. Täytyy vaan saada muutamatkin juoksevat asiat (sotkusotku) hoidettua pois alta, että arjen pyörittäminen on tuon kolmen päivän aikana niin leppoisaa kuin mahdollista.

Entäs itse paino? Nyt en ole kiusannut itseäni pluslukemilla, mutta viime viikolla liikuttiin tavallisen päivän jälkeen 98 kilon tuntumassa. Pari kiloa parissa viikossa, ja vyötäröltä katosi viisi senttiä. Joo-o. Viisi senttiä! Nesteitä lisäksi, sillä lähtömitat on otettu parin ensimmäisen kevyen päivän jälkeen. Seuraavan kerran punnitsen itseni ensi viikolla yhden normipäivän jälkeen. Saapa nähdä, alkuviikko meni kyllä leivonnaiseksi.

Tänä iltana priorisoin blogin kirjoittamisen ensimmäiseksi, jotta saisin sen ylipäätään tehtyä. Seuraavaksi olisi ennen nukkumaanmenoa seuraavat suoritukset:

1. Mahdoton määrä kotitöitä
2. Kotitöistä kiireellisin, pyykit
3. Venyttely, hartiat lopultakin auki
4. Kuuma suihku

Loppukevennykseksi meidän nuorimmaiset imuroidessa. Ahti haluaa pitää kuulosuojaimia imurin melun vuoksi, on herkkäkorvainen kuten vanhempansa, ja toki oli huolissaan pikkuveljestä, joka ei tosin enää alun hankaluuksien jälkeen ole imurista välittänyt. Minä kuvittelin, ettei Joonatan haluaisi kuulosuojaimia pitää, mutta napero ihastuikin niihin kovasti. Niin nää sitten yhdessä hiihtivät pitkin lattioita.

Normaaliuden maihinnousu

Aika hyvä putki melko huonoja minipostauksia jo takana. Normaali blogi olisi ollut paljon hiljaisempi, siis sellainen, jonka kirjoittaja ei ole päähänpinttynyt päivittämään joka päivä. Meditoin asiaa silloin tällöin pitkin viikonloppua, ja vähän sitä ennenkin. Alun perin jokapäiväinen tahti lähti ajatuksesta, että jos kirjoittaisin yhtään harvemmin, unohtuisi koko blogi. Sitten sain idean kirjoittaa vuoden jokaiselta päivältä jotain. Kunnes unohdin. Sen jälkeen perfektionismiin (tietyissä, äärimmäisen valikoivissa asioissa) taipuvainen mielenlaatuni ei ole oikein kokenut motivoivaksi väen vängällä päivittää joka ikinen ilta jotain diipadaapaa, kun parempaakaan ei jaksa.

En väitä, että vain muutaman kerran viikossa kirjoittaminen toisi yhtään laadukkaampia päivityksiä. Mahdollisuudet kuitenkin paranevat. Nyt en myöskään usko kyllästyväni kirjoittamiseen enää, joten ensimmäinen syy näin tiiviiseen tahtiin on eliminoitunut. Toinen syy mokattiin jo. Joten päätin siirtyä kirjoittamaan enemmän fiiliksen mukaan, kuitenkin vähintään kaksi kertaa viikossa. Vähän niin kuin normaalit ihmiset.

Raikuliviikonloppu on ohitse (siivousta ja myöhään valvomista, jippii) ja olo on kuin rekan alle jäänyt. Asunnon läpikin näyttää pari isompaa autoa huristelleen, jäljistä päätellen. Huomenna on siis Suuri Siivouspäivä, jolloin toivon mukaan palautetaan vasta löydetty järjestys. On niinkin tuore juttu, etten ollut ehtinyt siitä vielä tänne kirjoittaa. Todettakoon nyt sitten jälkeen päin, että meillä ehti olla melkein kolme viikkoa koko ajan siistiä. Nyt sitten viimeisen viikon ajan ei juuri kehumista.

Keskiviikkona on seuraava paastopäivä, ja tarkoitukseni oli laskeutua siihen hyvin nukuttujen öiden ja harkitun ruokavalion siivittämänä. Jaaa sitten menin kauppaan ostamaan läjän suklaata, koska vaan teki niin mieli, enkä jaksanut itsekureilla. Tulee paastopäivä tarpeeseen monessakin mielessä.

Makoisaa maanantaita muillekin!

Haamun huokaus

Valvottiin myöhään ja syötiin vähän mitä sattuu. Istuttiin ystävien kanssa iltaa. Lojuttiin vauvan kanssa tuntikausia sängyssä. Olipa ihana vapaa, mutta onneksi näitä on harvemmin. Melko haamu fiilis nyt.

Reipasta alkavaa viikkoa!

Tikusta asiaa

Näin ihanat kengät sain äidiltäni. Vei lisäksi isommat lapset yöksi kotiinsa, vain Joonatan jäi meidän kanssamme. Saadaan vähän hengähtää. Olemmekin romanttisesti siivonneet koko päivän. Jospa nyt, kun vaavi nukkuu, tehtäisiin jotain vähän jännempää. Vaikka mikäs imuroinnin voittais.

Vappaalla!

Mummo tuli hoitamaan lapsosia. Näppäs vielä lisäksi niin kiva kuvan, että rikon vähän naamannäyttösääntöä. Ei ole niin päivän päälle. Sitten juhlimaan!

Kukamitähäh?

Ei nyt oikein kulje. Lapset valvottivat yöllä. Oli univelkaa jo ennestään. Mainitsinko jo, että nyt ei oikein kulje.

Paastokooma

Olenkohan maininnut, että Joonatan oppi lopulta noin viikko sitten seisomaan tukea vasten? Ehdinkin jo vähän odotella, milloin sen hoksaa.

Arvasittekin ehkä, etten mitään pitkiä jorinoita jaksakaan tänään kirjoittaa. Paastoaminen ja lastenhoito ovat huono yhdistelmä, varsinkin iltaa kohden on ihan lopussa. Nimeän tämän tilan innovatiivisesti paastokoomaksi.

Täältä sängyn pohjalta kirjoittelen. Päätin mennä tänään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan kuitatakseni muutaman huonommin nukutun yön. Joonatanille taitaa tulla hampaita, joten öisin on tavallista levottomampaa, vaikka hampaiden saamiseen nähden aika helpolla pääsenkin. Hyvää yötä!

Itku silmässä

En minä ennen näin helposti itkeskellyt, mutta tänään sai kyllä vähän komentaa itseään, ettei olisi kesken leikin alkanut pillittämään. Ahdin kanssa koottiin junarata, ja yllättäen Jaakko, joka yleensä touhuilee omiaan ja käy korkeintaan tekemässä jonkun tuhoiskun vahingossa, tuli hymyillen paikalle, otti käteen junaratapalikan ja alkoi rakentaa. Sitten hän istui leikkimässä junilla hyvän tovin, ehdin kuvaamaankin. Meidän Jaakko, joka ei 3-vuotiaaksi mennessä leikkinyt vielä yhtään mitään, tutki ja pyöritteli leluja vaan! Nyt jopa jahtasi omalla junallaan minun junaani, ja nauroi, kun sanoin muka-vihaisena "heiii, se on MINUN junani, päästä irti". Tajusi siis vitsin, otti junan hetkeksi irti ja jahtasi uudestaan minun junani kiinni. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni, olin jo ajatellut, että Jaakko vain ei opi leikkimään, tekee sitten muuta. Uskomattoman ihanaa.

Otti tääkin leluista irti, minkä sai. Minulla on tällä hetkellä pehmolelujen säilytysongelma, odottavat karsimista ja majailevat esteettisesti Ikea-kassissa. Lyyli keksi sille vaihtoehtoisen käytön.

Tänään täytti Joonatan vuoden, siitä lisää ihan omana postauksenaan, vaikka mitään erityisempiä juhlia ei pidettykään. Tai ei kai niin pitäisi sanoa, ystäväpariskunta tuli kylään, ja mies loihti juhla-aterian. Minä leivoin lasten kanssa pullaa ja tein pikkukuppikakkuja, olin totaalisen myöhässä sillä seurauksella, että ystävät pääsivät seuraamaan koko prosessin alusta loppuun. Jospa se kävi ohjelmanumerosta.

Huomenna on paastopäivä, joten jos en tuttuun tapaan ole ihan kuollut illalla, kirjoittelen paastosta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Ihan vain suppeasti omasta kapeasta näkövinkkelistäni, ja sekin on varmaan liikaa luvattu. 

Upsis, tästähän muodostui huono tapa

Blogin unohtamisesta siis. Pää saatiin auki, ja hällä väliä -asenne valtaa sinnikkään amatööribloggaajamme. No, päähänpinttymät eivät ole terveellisiä ja täydellisyys on tylsää. Mutta onpa tylsää vuoden lopulla kehuskella kavereille, että pidinpä sitten blogia vuoden jokaisena päivänä, paitsi kahtena (?). Ei yyyhtään niin cool. Koska jos ette jo arvanneet, niin kavereille leuhkimisen palosta minä tätä blogia rustaan.

Minä ostin eilen langattomat kuulokkeet! Etsin esikoiselle omaa puhelinta (tästä tuonnempana), ja tarttuivatkin nuo mukaan, normaalisti 29,90, nyt 9,90. Jee! Olen haaveillut noista varmaan vuoden päivät, sujuvat kaikki iltaiset puuhat joutuisammin musiikin tahtiin, eikä tarvitse pienessä asunnossa häiritä muita.

Kuvat eivät taas liity mihinkään, paitsi kesään.

P.S. Paino laskee! \○/

Suonissa virtaa vihreää teetä

Yhden lasin mehua join, kun heikotti. Kävelin lasten kanssa nelisen kilometriä, ja askeleet päälle. Ei kai olisi ollut pakko näin tiukoille vetää. Kai se on tätä alkuinnostusta. Nyt ajoissa nukkumaan, huomenna voisin tarinoida paastosta lisää.

Tunnustan! Laihdutan!

Noo kaiii sitä nyt täytyy tännekin avautua. Hei. Minä täällä. Puntaria pakoillut maitotehdas, joka kuvitteli, että koska mahtuu juuri ja juuri sulloutumaan hiukkapiukkasen venyneisiin koon 44 farkkuihin, ei voi olla mitenkään kovin iso. Tai toki iso, mutta ei mikään valtavan lihava.

Anteeksi nyt te kaikki, jotka olette minua isompia, mutta kyllä minä vaan sitten olin valtavan lihava. Olin jo päättänyt, että en enää jaksa yrittää rutistaa muutamaa kiloa pois, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt kohta olla taas raskaana. Mitä sitä turhaan enää laihduttamaan, ei siinä konkurssissa pari kiloa tunnu missään.

Mies pistikin jarrun pohjaan. Ehei. Ei nyt. Se ei vain ole viisasta. Me olemme toimineet impulsiivisesti ja tulevaisuuteen luottaen viimeisen viisi vuotta, nyt on aika tehdä asiat järkevämmin. Aikalisä, tai jopa lapsiluku tässä. Olihan siinä hiukan pureskeltavaa ensi alkuun, minä kun jo laskin otollisia päiviä raskautumiselle. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin hyvin pian siihen tulokseen, että mies on ehdottomasti ja vastaansanomattomasti oikeassa. Jospa lepäisi vähän, sekä mieli että kroppa. Harkitaan vuoden päästä taas. Voisi vaikka laihtua, kuntoilla, valmistua ja ihan vain elää enemmän hetkessä.



Ensin ajattelin katsoa kesän ajan isoa masuani ja kuulostella, mitä sille tekisin. Syksyllä sitten kaikessa rauhassa kiloja pudottelemaan, onhan tässä nyt aikaa ihan eri tavalla. Vaan sitten ystäväni mainitsi kokeilevansa erästä laihdutustapaa viimeisen parin liikakilon karistukseen. Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Jospa sitä ihan koittaisi hetken aikaa. Ihan vähän vain. Ikään kuin makustelisi, miltä tuntuisi ihan oikeasti laihduttaa, eikä vain pidättäytyä siitä kolmannesta munkista.

Olette varmaan useimmat ainakin nähneet mainittavan "5:2"-paaston, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että viikossa paastotaan (tai siis syödään hyvin vähän, n. 500 kaloria) kaksi päivää ja loppuina viitenä päivänä syödään normaalisti, kuitenkin liiallista herkuttelua ja ylensyöntiä välttäen.

Olen nyt puolisentoista viikkoa testaillut tätä. En jaksa laskea kaloreita kuin suunnilleen sinne päin, ja omat paastopäiväni ovat parhaimmillaan pyörineet siinä tuhannen kalorin kieppeillä. No, heh, siis se yksi, joka onnistui jäämään suunnilleen noihin lukemiin. Kaksi muuta jäivät puolipaastopäiviksi, jonka ärsyynnyttämänä pidin tarkoituksella yhden "ylimääräisen" puolipaaston ikään kuin tasatakseni tilit.

Ongelmakseni on hyvin nopeasti muodostunut paaston katkaisu. Kaikki sujuu melko hyvin, jos en syö mitään kiinteää, ei ole mielitekoja tai varsinaista nälkää, mutta heti kun syön vähän jotain, edes noita kuvissa näkyviä hyvin kasvis/proteiinipitoisia melko vähäkalorisia annoksia, alkaa ruokaa kaipaamaan.

Olen kuitenkin männävuosina onnistunut paastoamaankin noin 9 päivää, josta osan aikaa ihan vesilinjalla. Joten sinänsä yhden päivän syömättömyys pitäisi teoriassa olla helppo nakki (no pun intended). Koska hankaluutena tuntuu olevan syömisen lopettaminen sen kerran aloitettuani (ei kyse ole mistään voittamattomasta, hallitsemattomasta nälästä, vaan ihan tavallisesta pupeltamishalusta, jota en vain jaksa vastustella vedoten miljooniin tekosyihin: imetys, väsymys, arjen raskaus) päätin kokeilla, josko olisi vain helpompaa olla syömättä mitään. Huomenna on siis nestepaastopäivä, jos kaikki menee hyvin.

Kokeiltuani paastopäiviä tuntui niistä olevan niin monia eri hyötyjä, puhumattakaan nopeasta nesteiden häviämisestä, ja näin ollen turvonneen olemukseni hienoisesta soukkenemisesta silmissä, että päästin siltä istumalta kuukauden ajan koittaa paastota joka viikko tavalla tai toisella. Kuukauden jälkeen mietin, miten jatkan. Toki saan lyödä hanskat tiskiin milloin vain, sanomattakin selvää. ihan helpolla en aio luovuttaa, muuten olisin pyörtänyt jo päätökseni, koska en ole tosiaan onnistunut paastoamaan vielä yhtäkään "kunnollista" päivää. Minun tosin piti olla itselleni armollinen edellä mainittujen syiden takia, mutta lipsun koko ajan tiukempaan suuntaan.

Päätettyäni näin alkaa viiskakkoselle nousi ajankohtaiseksi mennä vaa'alle. En ole käynyt marraskuun jälkeen ihan tietoisesta päätöksestä, koska halusin punnita itseni vasta kun olen varma, että lukemat ovat edes siedettävät. Psyykkasin itseni etukäteen varautumaan suureen painoon, vaikka olin salaa sitä mieltä, ettei se nyt paljon yli 90 kg voi olla, pahimmillaan ehkä 95 kg. Olen siis 173 cm pitkä, että kyllä noissakin lukemissa olisi ollut elopainoa ihan riittämiin asti kannateltavaksi. Vaan ei! Todellisuus löi kasvoille, ja tarkistettuani numerot kolmeen kertaan jouduin tunnustautumaan läskisokeaksi. Painoni oli tasan 99 kg, lähes sata kiloa! "Paasto"päivän jälkeinen paino vielä, joten todelliset lukemat ovat ties kuinka monta kiloa suuremmat. Aaaaargh.

10 kilon verran olin itseäni huijannut. No, onpahan mistä tippua. Pari päivää asiaa mutristeltuani aloin kallistua sille järkevälle kannalle, että en ollut muuttunut miksikään ihmisestä, joka olin ennen puntarille nousuani. Nyt tiedän painoni, eikä minäkuvani pitäisi sen myötä muuttua yhtään kummemmaksi kuin mitä se oli laihduttamaan alkaessani. Lisäksi, tärkeät päätökset ovat jo tehty, korjausliikkeet aloitettu, tarkoitushan oli vain dokumentoida lähtöpiste.

(Mutku mä olen iha hirmu lihava, en kestääää.)

Sanottakoon tähän loppuun vielä, että minusta ainoa oikea tapa laihduttaa on löytää itselleen sopiva ateriarytmi, syödä paljon kasviksia, proteiinia, tarpeeksi pehmeitä rasvoja ja kuituja, sekä herkutella maltillisesti. Patrik Borg, jos kuuklata haluatte. Siksipä minua jotenkin hävettää "sortua" tällaiseen dieettiin. Tässä elämäntilanteessa en vain pysty saamaan tarvittavaa tasaista putkea hyvin sujuneita päiviä, että voisin laihtua. Tämä on yritelmä mennä oikotietä onneen, ja nehän tunnetusti päättyvät usein kehnosti. Kovalla työllä sinun on kruunusi lunastettava, ei mitään tämmöistä huijausta! Joka tapauksessa, tässä laihdutustavassa on vain kaksi vaihtoehtoa; viisari "syön" -asennossa, ja sitten taas se siirtyy kohtaan "en syö". Piste. Ei tarvitse liikoja ajatella tai keskittyä. Siksi tätä nyt yritän, muuhun ei riitä rahkeita.

Mikäli teitä kiinnostaa lukea aiheesta enemmänkin, löysin tällaisen sivuston: http://www.sisusavotta.fi/patkapaasto-osa-2-kaytannon-toteutus/

Huomenna siis vettä ja tarvittaessa mehua, mikäli ei tule ylivoimaisia esteitä. Huhhuh.

Minulla on muuten teoria, miksi olen nyt niin painava. Kroppani varautuu imetyksen aikana jatkuvasti mahdolliseen nälänhätään. Kaksi vanhimpaa lastani olivat sellaisia nälkäkurkivauvoja, että keho katsoi selviävänsä aika maltillisella rasvavarastolla. Kolmas poikani sen sijaan on tuhti jäbä, joten hätäratkaisuna piti kerätä kaksinkertainen määrä muonaa katastrofin varalta. (Vitsi vitsi heei.)

Arjen pieniä suuria tekoja: Raparperikiisseli

Pihassamme kasvaa edellistäkin edellisemmän asukkaan istuttamana suuri raparperi (damn, kuvan olis voinut ottaa). Muutimme tähän asuntoon pari vuotta sitten, ja joka kesä olen suunnittellut tekeväni raparperista vaikka mitä. Sainkin viime kesänä varsia jääkaappiin muistaakseni ihan paloiksi asti, ja sinne ne sitten mätänivät. En tullut laittaneeksi edes pakkaseen. Oikein tyypillistä minulle aloittaa innolla ja hiipua kesken kaiken.

Joten, tadaa!

Jospa tästä vielä päästäisiin oikeaan perheenemäntärooliin, ja saisin säilöttyä tai muuten valmistettua koko valtavan raparpesatoni? Voisi vaikka antaa lahjaksi. Muutenkin kuin vain "käykää sieltä hakemassa, jos vain kelpaa".

Olen ollut viimeisen kahden viikon aikana aika paljon poikien kanssa itsekseni, mies on ollut auttamassa naapurikunnassa ystävää eri projekteissa. Välillä on ollut vähän raskasta, iltaisin on väsyttänyt, mutta täytyy sanoa, että nyt noiden poikien kanssa on enimmäkseen kivaa. En sano, etteikö vauvavuodessa ole omat ihanuutensa, mutta kyllä minä taidan kuitenkin nauttia eniten, kun pieninkin alkaa vähän jo tehdä kaikenlaista, näyttää sitä omaa persoonaansa. Puhumattakaan veljesten keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jota pääsen ensimmäistä kertaa seuraamaan normaalien lasten välillä. Toki isoveljen ja keskimmäisen välilläkin on kaikennäköistä ollut, mutta ei se nyt vain ole ihan samanlaista, kun toinen on niinkin vahvasti autistinen kuin meidän Jaakkomme, kaikella rakkaudella. En olisi uskonut, kuinka paljon vuosikas ja 3-vuotias esimerkiksi leikkivät keskenään!

Sorsat seisovat, eiku

Tämä kuva ei itse asiassa liity mitenkään mihinkään, paitsi että tulivat vastaan matkalla perhekahvilaan, ja luontokuvaajamme oli valppaana.

Jippii! Joonatan, ihan muutaman päivän päästä 1-vuotias, seisoo tukea vasten! Monihan tuon aloittaa jo reippaasti aikaisemmin, mutta meidän vesselillä ei ole ollut kiire asian kanssa. Olen jopa pari kertaa koittanut asetella hänet seisomaan johonkin nojaten, mutta on vain siitä istuutunut tyynesti. Käsistä pidettäessä seisoo, jos kehotetaan, muuten hakeutuu istumaan edelleen. Ehkä siihenkin tulee pian muutos.

 

En tiedä, oletteko huomanneet, enkä muista, olenko maininnut, mutta minä en näytä vanhemmista lapsistani kasvokuvia. Haluaisin kyllä, mutta pitkin hampain suostuin puolison vetoomukseen, että ei ole reilua päättää lasteni puolesta, mitä heistä on nettiin julkaistu (huolimatta siitä, että meillä on aliakset ja lukijoita noin 30 päivässä, joista yli puolet kavereita ja sukulaisia, hahah). Joonatan on tähän mennessä mennyt yleiseen kategoriaan "vauva", joten häntä olen voinut surutta käyttää blogini sulostuttajana. Nyt kuitenkin hän täyttää vuoden, kuten jo mainittiin, ja sitä pidän rajapyykkinä yksityisyydensuojan alkamiseen. Nyyh, ensi tiistaina siis viimeiset kasvokuvat vesselistä. 

Jatkossa saattekin sitten katsella vain tätä, kunnes seuraava vauva saadaan maailmaan, jos sellaista nyt ikinä tulee. 

Ei ihan yhtä suloinen, myönnetään.

Lapsi jälleen kuopassa

...ja äitikin haluaisi vain kaivautua johonkin koloon. Väsyttää!

Kärmehistä

Muistelin tuossa eilen sen kyykohtaamisen myötä, kun pienenä tyttönä kävin marjassa partioryhmän kanssa. Olin n. 9-vuotias. Paluumatkalla autoille kohtasimme kannonnokalla kellottelevan kyyn, joka aiheutti minussa yllättävän reaktion. Tuskin olin nähnyt käärmeen sadasosasekunnin ajan, kun otin hatkat. Juoksinmetsän läpi täyttä vauhtia vajaan kilometrin matkan autoille asti. Vaikka juostessani tiesin paniikkini järjettömyyden, en voinut pelolle mitään. Pakko oli päästä karkuun.

Sittemmin parina viime vuonna lähipururadan pienet kyykäärmeen poikaset ovat päässeet yllättämään varomattoman lenkkeilijän. Kerran melkein astuin yhden päälle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa vielä kauan käärmeiden jälkeen, ja tunsin oloni epämukavan säikyksi.

Eilen käärmettä tuijottaessani minut valtasi sama kauhunsekaisänen paniikki, mutta piti lasten vuoksi koittaa olla rauhallinen. Jotain alkukantaista siinä tunteessa on, ja sitä on vaikea hallita.

Kai sitä on edellisessä elämässään ollut hamsteri.

PIXABAY

Kyy! Eikun prkl kaksi kyytä!

Normaalisti en kiroile otsikossa, mutta kai tuo on parempi kuin itse kohtauspaikalla suustani karannut "Jeesus!", mikä pappi-isääni kovasti huvitti, kun tulee pakanallekin kovassa paikassa herran pelko.

Olimme kivalla metsäkävelyllä, pitkin pellon laitaa ja sitten itse pellolla. Jaakko kirmaili pitkin poikin peltoa, ja isäni kehottikin kutsumaan poikaa lähemmäs, läheisellä kalliosaarekkeella saattaa olla käärmeitä. Jaakko tulikin, ja pomppasi seuraavaksi pieneen heinäkasaan. Noin 40 cm päähän kiukkuisesta kyystä, joka piileskeli siinä kasassa.

Isäni oli onneksi lähellä, huudahti "älä liiku!", ja Jaakko ihme kyllä totteli. Seuraavalla askeleella pappa sai pojan pois käärmeen ulottuvilta. Minä keskityin siihen Jeesukseen. Kotimatkalla näimme vielä toisen kyyn, mutta silloin olivat lapset turvallisesti käsipuolessa.

Ei ole kuvaa tuolta reissulta, tässä muksut iloisemmissa puuhissa papan hiekkakasan kimpussa.

Tiiivis tunnelma Toyotassa

Huuh, neljän ja puolen sadan kilometrin automatka takana. No ei, oikeasti jotain 250 km kyseessä, mutta se tuntuu vähintään tuon pituiselta. Osan matkasta pääsee moottoritietä (mikä nyt ei vuoden `89 autolla ole niin ratkaisevaa niinkään nopeuden kuin perskärpästen kannalta), mutta sekaan mahtuu ihan riittämiin mutkaisia pikku teitä, joita paikalliset kaahottavat hullulla vauhdilla.

En muista, mainitsinko, mutta lyhyellä varoitusajalla lähdin lasten kanssa isäni luokse pariksi yöksi. Mies paiski 20 tuntia auton kanssa töitä, että sai siitä pitkänmatkalaisen. Tulipahan kerralla kuntoon, sano.

Lapset istuivat takapenkillä melkoisen tiiviisti, mutta olivat kiltisti. Meillä eivät oikein kunnolla osaa lapset tapella, koska Jaakko ei lähde mukaan ja Joonatan on vielä liian pieni. Ei sillä, Ahti on kyllä lahjakas saamaan yksinäänkin riidan aikaiseksi.

Eka pysähdys bussipysäkille ensimmäisen 50 kilsan jälkeen, ja kenttäolosuhteinen vaipanvaihto desibelien syyn selvittyä. Seuraava taukopysähdys ihan suunnitelman mukaan ABC:lla, jossa tosin kävimme vain vessassa. Pihiyden nimissä, sekä säädön välttääkseni syötiin eväät proosallisesti autossa. Vielä viimeisen etapin aikana, n. 70 km, piti kurvata tien sivuun ihmettelemään pienimmän karjumista. Mitään varsinaista syytä en löytänyt, mutta Joonatan kyllä rauhoittui ihan vain syliin nostamalla ja jaksoi perille asti.

Ei varmaan suurimmalle osalle lasten kanssa matkustaneille mitään ihmeellistä, mutta minä en ole tottunut. Vanhemmat pojat ovat olleet uskomattoman hyviä matkustajia, ja noinkin lyhyt ajomatka on sujunut kivuttomasti yhdellä pysähdyksellä. Hyvin meni nytkin, suhteutettuna.

Tämä kuva aamu-ulkoilusta ennen lähtöä. Lapset löysivät hiekkalaatikosta kuopat, ja niistähän riemua riitti.

No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Päivänpaisteinen perjantai

Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.

Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .

Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.

Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.

TBT

Jaakko on tuossa puolivuotias, ja kuva on joululta 2009. Olin vielä aika tuore äiti tuolloin, enkä tiennyt vielä mitään Jaakon edessä olevista diagnooseista. Hirmuisen pitkä poika jo tuolloin, vähän koominen vauvana, kun oli pelkkiä jalkoja.

Jep jep, tunnustan, kaivoin vain jonkun vanhan kuvan, jotta saisin kuitattua blogin tältä päivältä TBT:llä. Väsyttää taas vaihteeksi. Pidin askelmittaria huvikseni yhden päivän mukana, ja siihen kyllä mahtui yksi parin kilometrin kävelylenkkikin (jee!), sekä Jaakon terapiareissu, mutta rapiat 10 km se mittasi minulle askeleita. Ei mikään ihme, että välillä väsyttää. Ei nyt ihan tuohon joka päivä ylletä, mutta kyllä luulen sen tavoiteltavan 10 000 askelta menevän tulevan täyteen lähes päivittäin nykyään.

Lennä, lennä leppäkerttu

Naapurin tytöllä oli melkoinen saalis.

Jaakko on jo iso

Huomasin eilen, että en ole tätä oikein osannut hehkuttaa ja juhlia. Kaksivuotinen treeni ja harjoittelu hiipi kuin varkain tavoitteeseensa, ja kun se lopulta tapahtui, sen oli jo niin hyvin sisäistänyt, ettei oikein osannut kunnolla riemuita. Hihkutaanpas nyt:

Jiippii! Hurraa, hurraa, hurraa! Mahtavaa! Mieletöntä! Jaakko ymmärtää kuvan merkityksen! Hän ymmärtää, että kuva tarkoittaa aina jotain asiaa! Meillä kommunikoidaan kuvin! Jeeee!

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että saamme Jaakolle uuden, monimutkaisemman kuvakansion, s3kä tabletin, joka toimii samoin kukin mainittu kansio, mutta tekniikkaa hyödyttäen.

Katselin tuota kuvan tilannetta, siksi sen ikuistinkin, koska pieni Jaakkoni näyttää siinä niiiin isolta pojalta. Kaikessa rauhassa katselee itse hakemaltaan tabletilta itse valitsemiaan ohjelmia, itsenäisesti. Ihan ite, koska hän haluaa. Kun vielä kaksi vuotta sitten ei jaksanut keskittyä liikkuvaan kuvaan edes viittä minuuttia.

Tunteet toki leiskuvat laidasta laitaan, niin kuin taitaa muillakin 5-6-vuotiailla, ja niiden hallitseminen on selkeästi työn takana. Puuskat menevät nopeasti ohi, hän rauhoittuu hetken omissa oloissaan, ja on taas iloinen itsensä. Yleensä en pysty päättelemään, mistä suuttumus johtuu.

Syksyllä Jaakko menee esikouluun. Tutustumassa on käyty puolin ja toisin, ja vaikka minua ahdistaakin päästää linnunpoikaseni maailmalle, on jo ehdottomasti sen aika. Koti ei voi enää tarjota Jaakolle kaikkea sitä, mitä erityislapsille suunnattu koulu pystyy. Neljä tuntia päivässä, sisältäen aamupiirin, itsenäistä työskentelyä, ohjaajan kanssa paritehtävät, syömistä ja ulkoilua. Taksi vie ja tuo. Kuulostaa aika hyvältä.

Kolikon kääntöpuolella saattaa odottaa hankalat iltapäivät, jos Jaakko väsyy eskarista kovasti. Vaan kyllä hän tottuu. Eikä sitä tiedä, Jaakko on jo niin iso, että saattaa jaksaa hyvinkin!

Sain haasteen!

Tässähän voisi tuntea itsensä osaksi oikein blogiyhteisöä. Paitsi että minun yhteisöni on aika laiminlyöty...  Norudemu haastoi minut vastaamaan kysymyksiin, ja seuraavaksi keksimään 11 omaa kysymystäni haastamilleni blogeille. Josta päästäänkin ensimmäiseen tenkkapoohon. Olen ehkä omanapainen, mutta minulla ei oikein riitä aikaa seurata kovin montaa blogia. On minulla muutama listallani, mutta niihin kysymysjoukon heittäminen olisi ensinnäkin ensimmäinen kommenttini kautta aikojen, toisekseen vähän sama kuin kirjoittaisi Anna Abreulle, mikä hänen lempiruokansa on. Puskista joku nobody haastaisi. Blogien kirjoittajat vaikuttavat kyllä sen verran kohteliailta, että varmaan jopa tarttuisivat haasteeseen, mutta en vaan kehtaa. Olen ihan teini, tiiän.

Jotta en olisi ihan petkuttaja, keksin kyllä omat kysymykseni, mutta osoitan ne teille lukijoille. Saatte vastata kommenttikenttään tai miettiä vastauksianne omassa yksityisyydessänne. Ihan ensiksi kuitenkin minulle haastetut kyssärit.

1. Rantaloma vai kaupunkiloma?

Loma mainittu! Valitsen sen! Okei, jos leikitään hetken, että olen ihminen, joka lomailee tällä

hetkellä yhtään mitenkään, mihin liittyy matkustusta Suomen rajojen ulkopuolelle (okei juu, voisihan kumpikin noista toteutua Suomessakin, mutta jotenkin uskon, että tässä haettiin nyt muuta), valitsisin varmaan... äää... riippuu ihan seurasta. Äitini kanssa rantaloman, aviomiehen kanssa kaupunkiloman. Yksin... En jaksa makoilla rannalla, mutta tykkään kyllä kävellä siellä. Ehkä sitten kaupunkiloma kuitenkin. Jos olisi oikein paljon rahaa, jotta saisi käydä kaikkialla.


2. Ostatko kirppareilta? 

Ei tainnut tulla minään yllätyksenä, että ostan. Kaiken tarvitsemani, jos mahdollista ja järkevää. Tässä pari viimeisintä löytöä:

Löysinköhän tarpeeksi kenkiä?

3. Onko sinulla harrastuksia?

 Onhan minulla. En vain harrasta niitä tällä hetkellä. Mutta hei, luin sen kirjan loppuun, mitä taannoin vilauttelin! Eli lukemista taas harrastan. Lisäksi pelaan tietokonepelejä, luen sarjakuvia, juoksen, soitan pianoa, laulan, katson elokuvia, kudon, kahvakuulailen. No en. Mutta haluaisin.


4. Osaatko leipoa/kokata?

 Osaan. Huh, olipa vaikea vastata noin. Teki mieli jotenkin (ex?)suomalaisesti laittaa, että kunhan nyt jotain nykertelen, kai niitä ennemmin syö kuin selkäänsä ottai

5. Onko teillä juhannus perinteitä?

 Tavallaan, juu. Olemme viettäneet perhekeskeisen kaupunkijuhannuksen omalla pikku pihanpläntillämme grillaillen jo useana vuonna peräkkäin. Melkein joka vuosi on ihana ystäväpariskunta liittynyt seuraan, vaikka sitä vähän ihmettelenkin. (No, siis, vaihtoehtona riemukas juhannus jonkun mökillä, mutta tulevat meidän lapsiperhehelvettiinjuhannukseen.)


6. Miten mieluiten viettäisit vapaa-aikasi?

Harrastaen noita yllä mainittuja harrastuksia. Mahdollisesti vielä urheilupainotteisemmin. Tai sitten villisti juhlien tyttökaverien kanssa. No, ehken sentään koko vapaa-aikaa.


8. Miksi kirjoitat blogia?

Koska olen huomionkipeä, ja tykkään yleisölle esiintymisestä edes jossain muodossa. Showtanssijan ura ei koskaan auennut, kiitos melko olemattoman tanssikoreografian tajuni, eikä minusta tullut Tenavatähteä, joten koitetaas tätä. Lisäksi kirjoittaminen saa minut toisinaan tuntemaan oloni älykkääksi ja ajattelevaksi ihmiseksi. Se välillä vähän äitinä unohtuu. Minulta siis, en väitä, että muilta.


 8. Kauanko olet kirjoittanut blogia?

 Tätä vuoden 2015 alusta. Yritin pari vuotta sitten edellisen kerran, mutta se ei oikein ottanut tulta. Lopetin, kun lukijanani oli enää ystäväni naapurikunnasta ja aviomieheni.


9. Joku uusi asia, minkä haluaisit oppia?

Lasketaanko ikuisuusprojekti? Olen jo vuosia koittanut opetella ompelemaan. En vain saa koskaan oikeasti istuttua ompelukoneen ääreen, joten ymmärrettävästi taitoni eivät ole juuri hioutuneet. Lisäksi haaveilen joskus tekeväni spagaatin. (Mitä voi tällä seipään jäykkyydellä pitää aika kunnianhimoisena.)


10. Onko sinulla lemmikkieläimiä?

Kyllä, kaksi koiraa. Joiden trimmaus on ikuisesti vaiheessa, joten niistä ei paljon kuvia näy. 


11. Kierrätätkö/ekoiletko muuten?

Kyllä meillä kaikki kierrätetään, välillä meinaa lipsahtaa hamstrauksen puolelle. En oikein koe "ekoilevani", koska se tuntuu niin luonnolliselta. En koe erikseen tekeväni varta vasten jotain, asiat vain kuuluu mielestäni tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. En kyllä silti aina jaksa ihan kaikkea viimoisen päälle. Kaipa me muiden ihmisten silmissä olemme ekoilijoita.



 Tässä ovat minun kysymykseni sinulle:


1. Oletko viherpeukalo? Miten se ilmenee? Tai ei ilmene?

2. Suolaista vai makeaa?

3. Tunnistatko sieniä?

4. Noudatatko viisi ateriaa päivässä -rytmiä?

5. Seuraatko politiikkaa?

6.  Katsoitko jääkiekkoa?

7. Mikä on suosikkisi ulkonäössäsi?

8. Miten suhtaudut julki-imetykseen?

9. Luetko hömppäkirjoja (eli romattisia rakkauskirjoja, ei kuitenkaan ihan harlekiiniksi asti)?

10. Tiedätkö, mikä on Nethack?

11. Ovatko sänkysi lakanat yhteensopivat väreiltään tai peräti samaa settiä?


Soriii, väsähdin niin totaalisesti, etten jaksa oikolukea.