perjantai 30. tammikuuta 2015

Piukea perjantai

Just ja just henki pihisee. Olen valvonut muutamana yönä liian myöhään  ja tänään se kostautui. Olen ollut täysin pihalla koko päivän. Lähdin lasten kanssa varta vasten ostoskeskukseen alekirjojen hakureissulle ihan vain siksi, että minusta ei ollut normaaleihin kotipuuhiin. Saatiin onneksi ystävä lapsineen mukaan, joten reissusta muodostuikin tosi mukava.

Jaakko hukkasi hanskansa bussiin menomatkalla. Paluumatkan tulimme sattumoisin samalla linja-autolla, ja hanska löytyi. "Ällikällä lyöty" sopii tähän kohtaan.

Vaan sitten itse aiheeseen. Tavoitehousut menevät kiinni! Hengittäminen nyt on muutenkin yliarvostettua. Tulevat viikot toivottavasti näyttävät kuvia housuista, jotka menevät paremmin kiinni. Mukavuuskertoimesta kuitenkin viis, tavoite siintää nurkan takana.

Muillekin haasteille kuuluu hyvää, joskaan eivät ole vielä voitettu. Viimeksi eilen hotkaisin tuplailtapalan puolihuomaamatta selaillen samalla puhelimella nettiä. Tsot tsot! Mutta muistini mukaan tuo taisi olla ainoa kerta tällä viikolla. Muistini ei tosin ole kovin luotettava. Tee on alkanut kuulua jokaiseen päivään, en enää unohda sen laittamista pitkiksi ajoiksi.

Herkkulaatikon pitäminen on toistaiseksi toiminut. Otan 2-6 karkkia päivittäin, ja se riittää. Keskiviikkona ostin kokeeksi tummaa suklaata ajatuksena, ettei haittaa, vaikka söisin sen kaiken heti. Suklaakin kesti jopa seuraavaan päivään!

Liikunnat odottelevat jäissä. Jospa kevät ne sieltä sulattaisi.






Kunpa kesään mennessä... Eiii, nyt iloitaan vain siitä, että noi housut menevät melkein päälle. JIPPII!


torstai 29. tammikuuta 2015

Röykkiöt

Olen siivonnut parina viime päivänä ihan vimmattuna, nuohonnut nurkista koirankarvoja, pikkuautoja, vauvan leluja, harsoja, papereita, niitä leipäpussinsulkijoita. Kaikkea sitä, mitä ei oikein jaksanut viime viikolla syystä tauti. Kyllä on tullut puhdasta! Ja avaraa. Kaikesta tästä huolimatta meidän kotiamme kansoittaa viellä sisustuksellisesti varsin kyseenalaiset elementit, röykkiöt. Minä olen mestari kasailemaan niitä. Toiset pysyvät pystyssä ihan vain mystiikan voimin, ja lisäksi niiden käsittämättömän ominaisluonteen ansiosta, kun yhden saa alas, on toinen jo syntymässä. Tai tapahtunut. 




Jos olisin aikanaan tähän muuttaessa (köhöm, reilu vuosi sitten) osannut ottaa kaiken kerralla huomioon (kuten kolme lasta, kaksi aikuista, ja kaikkien kausipukeutuminen), minun ei ehkä tarvitsisi nyt kipuilla kaikkien näiden röykkiöiden kanssa. Tavaroilla ei yksinkertaisesti ole paikkoja, tai niiden paikat ovat vallattu, tai ne ovat matkalla paikoilleen, ja keränneet kaverit mukaansa, jotka ovat mahdollisesti matkalla hiukan eri paikkaan, mutta kuitenkin sinne päin. Työlistallani järjestelyä odottavat tuo yllä oleva lipasto, oma kaappini, josta alla olevat tavarat ovat, vessan pyykkihässäkkäkeskittymä, eteisen kenkähelvetti ja... No, pian näette. 




Jos saisin tämän röykkiönmuodostuksen pysähtymään, saisin kenties valtavasti aikaa viikkooni, Ei enää selvittelyjä, mihin mikäkin tavara nyt kuuluukaan, eikä itkupotkuvalivalia seesteisyyden toistuvasta karkeasta rikkoutumisesta. Toisaalta voisin kuvitella, että se aika, minkä olen säästänyt lykkäämällä tavaran "väliaikaisesti" paikkaan X kompensoi järjestämiseen menevää aikaa. Pliiiis, antakaa minun pitää illuusioni. 




Toisaalta on hyvä, että olen rento tyyppi, eipähän ole pelkoa loppuun palamisesta. Pitkiä aikoja minä ja röykkiöt elämme sulassa sovussa, ja eivätpä mokomat aavistaakaan päässeensä ajat sitten tehtävälistalleni, jossa ne odottavat, kunnes minulla on aikaa tärkeämpien askareiden keskeltä. Kuten vaikkapa bloggaamisen tai leffojen katselun.





Näin ne aina alkavat. Ihan viattomasti. 



keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Taidetta ja tunnetta

Olen tässä aiheeseen perehdyttyäni saanut selville, että jokainen vakavasti otettava (sisustus?)bloggaaja kuvaa jossain vaiheessa kotiinsa aseteltuja valkoisia leikkokukkia maljakossa. No, oma seesteinen panostukseni teeman tiimoilta pääsi vähän rupsahtamaan, mutta symboliarvo sekä bloggaajan itsensä että kotinsa suhteen on selvä. 




Omalla kohdallani tuo "sisustuksen" kysymysmerkki kysyy siis ihan konkreettisesti sen perään, melko tuloksetta. Löytyypä tästäkin sekametelisopasta muutama harmonian (hah) ja kauneuden (katsojan silmässä) yritelmä, mutta niistä lisää tulevaisuudessa. Huonekalumme sointuvat sentään yleensä lähimpään kaveriinsa, kätevästi liukuvärjäyksenä mustasta punaiseen ja punaisesta valkoiseen, satunnainen värikapinallinen joukossa.

Sitten herkempiin aiheisiin, joskin kyllä estetiikan maailmassa vahvasti liikutaankin. Taide on omasta mielestäni melko määrittelemätön käsite, vaikka epäilemättä eräskin taiteilijaystäväni osaisi minulle useammankin määritelmän samantien heittää. No, hänen kuuluukin osata, toimenkuvakysymys. (Aviomiehenikin lukeneena ja hyvämuistisena varmasti tietäisi aika pinon.) Minä saan kuitenkin maallikkona tyytyä omaan epämääräiseen ajatukseeni siitä, että mikä tahansa on taidetta, mitä jonkin tunteen tai ajatuksen vallassa tehdään, tai vaihtoehtoisesti on tehty ja herättää tunteen tai ajatuksen jossakussa. Tässäpä teille palaset meidän perheemme taiteiluista.

Omaa spontaania tulkintaani:





Aviomieheni puuvärityö:




Jaakon abstrakti näkemys, puuvärit:




Ahdin valokuvataidetta, Silta:




Jokimaisema:




Taiteilijan omakuva Picassoa jäljitellen:




Älkää nyt sitten kuvitelko, että meillä täällä joka päivä taiteillaan. Olikohan viides kerta kun tässä kuussa piirrettiin. Mutta toisaalta, pari kuukautta sitten luku oli vielä yksi (nolla?), joten parannetaan koko ajan. Askartelupuuhat ja piirtelyt ovat työn alla, pyrin koko ajan lisäämään niitä. Totuin Jaakon ollessa pieni, ettei piirtämisiä kannata alkaa tekemään, ne kun eivät tippaakaan kiinnostaneet. En oikein vielä muista, että Ahti tykkää kovasti, ja kyllä Jaakkokin nykyään innostuu.

Sain vielä illalla vangittua kameralle tämän hykerryttävän näyn. Menin tekemään jotain tähdellistä kesken Joonatanin syöttämisen, ja huikkasin miehelle, josko hän voisi antaa pari suullista. Palatessani hetken kuluttua pöydän ääreen, näinkin pienen apulaisen osaavat otteet.




Pitihän sitä itsekin maistaa:




Tarkkasilmäisimmät huomasivat ehkä miehenkin viivästymisen syyn; Jaakkohan siellä on vallannut isin itselleen.


maanantai 26. tammikuuta 2015

Jaakko pukee itse







Tänään Jaakko osasi jotain ihan uutta, yllättäen ja ennustamatta, niin kuin hän yleensä. Jaakon autismi näkyy pienissä käytännön seikoissa, esimerkiksi pukeutumisessa. Sisävaatteet ovat sujuneet hienosti jo vuoden päivät, ja sitä ennen miten kuten tai autettuna. Myönnän, että kaikessa tässä olisi voitu edistyä nopeammin, jos joka ikinen päivä olisin kärsivällisesti antanut pojan pukea. Koska Jaakon keskittyminen käsillä olevaan tehtävään ei kuitenkaan aina ole paras mahdollinen, minun kärsivällisyyteni ei aina ole sieltä parhaimmasta päästä, eikä organisointikykyni riitä ottamaan huomioon vaatehaahuiluun kuluvaa aikaa, olen monesti joko auttanut tai pukenut pojan. Sisävaatteet siis on korttiharjoitteluna suoritettu sujuvast.. Pusero ja housut menevät jo toisinaan itsenäisestikin, ilman ohjausta! Alushousut pitää antaa käteen oikein päin, ja sukissa saa aina hiukan kehottaa, ne kun mielellään Jaakko jätttäisi pois, tai sitten vain unohtaa. Ei hänellä mitään sukkia vastaan sinänsä ole, ovat ilmeisesti vain vähän työläät pukea.

Ulkovaatteissa ei olla oltu noin pitkällä. Haalarin (ja villahaalarin) poika osaa pukea, toisinaan sulkee vetoketjunkin, mutta kauluri, pipo ja hanskat ovat olleet hankalia. Jos ne on antanut käteen, on Jaakko kyllä yrittänyt, mutta jo mainituista syistä se on jäänyt vähän liian vähille.

Mutta tänään! Olin laittamassa jotain Joonatanille lähtiessämme terapiaan, jätin Jaakon kauluripipohanskaläjän pöydälle. Kun käännyin puuhastani auttaakseni (tai pukeakseni) ne pojalle, hän vetikin hanskoja käteen, pipo ja kauluri paikoillaan. Joo, no, bussipysäkillä sitten vaihdoin hanskat oikeisiin käsiin ja käänsin pipon, mutta noin periaatteessa kaikki onnistui, ja mikä tärkeintä, oma-alotteisesti ja itsenäisesti, ilman erillistä kehotusta! Hienoa, hienoa! Kuvat ovat toiselta pukemiskerralta, iltapäiväulkoilusta. (Kengät ovat vielä täysi mysteeri. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niiden pukeminen opetetaan, mutta eiköhän sekin vielä ratkea.)


 


Eilinen päivä olikin sitten yhtä eieieitä. Ulkoilukaan ei oikein ollut hauskaa, kun kielsin poikaraasua puremasta hanskojaan, ja sitä saikin olla sitten yhtenkään kieltämässä. Mutta kun ne menevät rikki ihan oikeasti, niin pakko on kieltää. Mikään harvoin menee kerrasta perille, ne unohtuvat, kunnes asiasta tulee tapa, tai muuten tottuu pois huonosta tavasta, niin kuin nyt tästä hanskojen puremisesta. Lahjahanskat kummitädiltä, en anna repiä. Lisäksi mielialaan varmasti vaikuttaa oksennustaudin jälkimainingit, väsytään vielä kaikki helposti.

Tajusinpa tänään hyvin konkreettisesti, miten oma asenne ratkaisee. Ensinnäkin, sen ruman, terävän "EI!"-räpätyksen sijaan sanoin ihan nätist "älä, kulta, pure" "ei hanskaa suuhun" jne. En ole edelleenkään varma, kuinka paljon Jaakko ymmärtää puhetta, mutta selvästi noistakin meni sanoma perille, ja hän muistikin usein jo itsekin jättää hanskan rauhaan. Epäilen muuten, että johtuu vaihtuvista maitohampaista tuo jäystämisinnokkuus, kutiavat varmaan.

Toinen todistus saatiin kotimatkalla puheterapiasta. Menimme syvän ojan ylitse, jonka reunamille Jaakko oikein syöksähti, halusi heitellä veteen lunta. Sen sijaan, että olisin vain kiskonut pojan väkipakolla mukaani, älysin kerrankin pysähtyä, ja tehdä hänelle muutaman lumipallon oikein varta vasten veteen heiteltäväksi. Nakkasinpa muutaman itsekin. Meillä oli oikein ihana hetki, ja matkaakin jatkettiin suuremmitta vastaväitteitä. Äitipisteitä!

Vaikka sitten loppupäivä menikin vähän huudoksi, taisi raukka väsähtää, oli tämän päivän opetus selvä. Ei niinkään se, MITÄ tekee, vaan MITEN sen tekee. En kuitenkaan halua soimata itseäni hölmösti toimimisesta, koska ei sitä vaan aina voi osata, varsinkaan väsyneenä. Mutta jospa taas jatkossa muistaisin, miten mukavaa saattaa olla, jos pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, tai toimii hienovaraisemmin.

Ahti muuten kommentoi isälleen poissaoloamme seuraavasti: "Nyt on hiljaista. Mutta kun äiti ja Joonatan-vauva tulee takaisin, ei ole enää hiljaista."


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Hullu paljon herkkuja haalii





Herkkuhylly perustettu! Tai tässä tapauksessa laatikko, etäpesäkkeinen laatikko. Yhh, ei kuulostanut enää kovin herkulliselta. Nyt arvaan monen miettivän, että mitäs ******, sehän laihduttaa (muka), miksi ihmeessä se haalii jotain sokerimääsyjä kotiinsa? Oikein hyvä kysymys.

Osaksi lasten takia. Huomasin, että on välillä mukavaa antaa jälkiruuaksi yksi karkki, jos ei satu olemaan viinirypäleitä tai vastaavaa. Ei meillä aina edes jälkiruokaa syödä. Eikä sitä varten tarvitse tehdä mitään kummempia suorituksia ruokailun aikana, joten ihan hyvä, jos ei olisi mikään täyttävä juttu. Maistuis mahdollisesti ruokakin. 

Enimmäkseen kuitenkin itseni vuoksi. Onkin ehkä tullut selväksi, että suklaa on heikkouteni. Niin pitkälle en nyt mennyt, että olisin sitä ostanut kasapäin kaappiin. Ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuinka siinä leikissä kävisi (kestäisivät hyvässä lykyssä kaksi päivää, jos suklaata olisi tarpeeksi). Olen joskus kokeillut sitäkin, ja sanotaanko vain, että harjoitukset ovat edelleen kesken. Ei siis suklaata. 




Miksi siis ylipäätään mitään? Minulla on koko aikuisikäni ollut vähän problemaattinen suhde makeaan. En kovin helposti saa siitä kyllikseni. Enimmäkseen syy löytyi epäsäännöllisestä ruokarytmistä (tms.), ja kun sen hoksasin korjata, seuraava syy odotti nurkan takana. Vedän jälleen kerran esiin raskausimetys -kortin. Yhden vuoden olen elämässäni pystynyt pitämään kaapissa satunnaisesti makeaa, ja tuolle vuodelle sijoittuu herkkulaatikkokokeilunikin. Joka ei kyllä täysin toiminut (mainittu suklaa). Vuosi sijoittuu ensimmäisen ja toisen raskauden väliin, jolloin olin myös imettämättä. Sen jälkeen tuollaista aikaa on ehtinytkin olla peräti kaksi kuukautta. 

Herkkulaatikkokokeilun lisäksi olen ollut kuukausikarkkipäivällä, viikkokarkkipäivällä, pellossa, vähän jotain makeaa joka ikinen päivä, totaalisessa sokerilakossa (no joo, kuukauden vissiin), kokeillut kaikkea mahdollista tapaa pitää makea elämässäni antamatta sille kuitenkaan yliotetta, ja huomatkaa myös nuo yritykset sen heivaamiseksi kokonaan pois, tai edes lähes. Yksikään ei ole oikein toiminut pysyvästi. 




Karkkipäivä viikossa on periaatteessa fiksun kuuloista. Paitsi että silloin helposti vedän järkyttävän määrän suklaata, ja jatkan sitä puolihuomaamatta seuraavalle ja sitäkin seuraavalle päivälle. Tuloksena kolmen päivän sokeriputki. Ei jatkoon. Sama ongelma kuukausikarkkipäivässä, mutta pahempana. Lisäksi viikkotolkulla ilman karkkia oleminen on aluksi helppoa, mutta alkaa tympimään pidemmän päälle. Ei siis kestävä ratkaisu. 

Entäs jos ottaa pari palaa tummaa suklaata päivässä? Paitsi sinä päivänä, kun syökin koko levyn. Painonhallinan kannalta pitäisi pystyä valitsemaan "vähän joka päivä" ja sitten jättää syömättä kerralla enemmän esim. viikon välein. Pitäisi osata tasaisesti syödä vähän joka päivä. Ei onnistu minulta. 

Sitä paitsi minusta on ihanaa joskus syödä paljon makeaa kerralla. Mitäs sitä kiertelemään.




Eniten siis pidin rennosta otteesta. Siitä, että kaapissa oli herkkuja. Silloin tuli joskus niitä, että ei, en halua. Tai "tämä riittää". Nyt ajattelin kokeilla vähän uudesta näkökulmasta. En hankikaan niitä herkuista herkuimpia nameja, vaan enemmän niitä tylsiä. Sellaisia, joita en normaalisti ostaisi, Viinikumeja! Turkinpippureita! (Ovat hyviä, mutta niistä tulee suu kipeäksi.) Jotain muita kovia karkkeja? Sokerittomia? Salmiakkia? (Nam, mutta ei houkuta ahmimaan.) Ehdottomasti ei suklaata. Okei, tänään tuli heti takapakkia ("hei, näähän on oikeastaan aika jees"), mutta ei niitä mennyt siltikään sellaista määrää, mitä suklaavastaavia olisin naattinut. Eipähän kumikarkeissa ole niin paljon kaloreitakaan, luulen ma.

Koko homman tarkoituksena on tehdä karkeista arkipäivää. Jotain ihan tavallista. Niitä tulisi mieleen ottaa silloin tällöin, joskus ei viikkoon, joskus pari joka päivä, joskus vähän enemmänkin. Sen kummemmin asiaa miettimättä. En luota tähän imetyskehooni niin paljon, että haastaisin suklaalla tai edes kovin herkullisilla karkeilla (lakritsi, irtokarkit), mutta noita tylsiä uskallan yrittää. Samalla saattaisin vahingossa opettaa lapsilleni, ettei se karkki nyt niin ihmeellistä ole. 

Lisäksi kaavailen, että minulle ei niin helposti tulisi sellaista "miks mä en saa ikinä mitään kivaa" -tunnetta, kun makeisia on tarjolla otettavaksi vaikka joka päivä. Jos sitten sattumoisin hurahtaisi parikin viikkoa karkki päivässä -asenteella, tuskin haittaisi hotasta se yks suklaalevy kerralla. Voihan olla, ettei enää tekisi niin mielikään isoa määrää, kun on alkaa tottua pienempään annokseen. Voihan myös olla, että lehmät lentää. Vaikka sitten pitäisin kerran viikossa mussutuspäiviä, ne eivät olisi enää samalla tavalla kiellettyjä, ja toisaalta kokonaisenergiansaannissa ei olisi suurtakaan eroa perus karkkipäivätyyliin verrattuna. 




Lapsena meillä oli karkkipäivä, mutta kyllä makeaa muulloinkin sai. En kokenut sitä ongelmaksi, koska joku muu määritteli, milloin herkkuja saa. Ei mielestäni mitään traumoja, mutta ehkä itse karkkipäivä oli liian rajoittava. Tilanne räjähti käsiin muutettuani omilleni ja tajutessani, että saan ostaa sokeria vaikka koko ruokarahallani. Joskus niin teinkin, hupsistakeikkaa. Siis päivän tai kahden, en koko kuukautta sentään. 

Mainittakoon vielä, että ongelmana ovat nimenomaan suklaa, karkki, sen sellainen. Jäätelö lähtee käsistä lähinnä kesäisin, mutta yleensä vain hetkellisesti. Kekseistä en niin piittaa, vaikka jos jotain suklaamömmölastuja on kulhollinen edessä, saattaa niitäkin mennä jokunen liikaa. 

Saattaahan tässä toki käydä niin, että kuukauden päästä tuskailen möhöytyneen mahani kanssa ja manaan kaiken karkin sen seitsemään helvettiin, mutta saahan sitä sitten taas muuttaa mieltään.

Juu-u, on se minustakin vähän noloa, että aikuinen ihminen tuskailee joidenkin lisäainemarjaimitaatiomömöjen perään. Mutta kun ne geenit. 







lauantai 24. tammikuuta 2015

Iik ääk -hetki

Tänään oli kaiken kaikkiaan hieno päivä. Sydämentykytyksinen tosin. Monta iik ääk -hetkeä ja helpotuksen huokausta. No, ne muut iikääkit olivat luokkaa Joonatanin töppönen putosi matkalla autolta kotiin voi ei, mutta löytyikin sitten pudonneena sisältä. Mutta yksi oli ylitse muiden.

Hukkasin auton avaimet. Tulin kahden piltin ja täpötäyden ostoskärryn kanssa parkkihalliin autolle, ja aloin kaivelemaan avaimia. Ja käänsin taskut. Ja tutkin ostoskassit. Ja käänsin takintaskut uudestaan. (Olen vähän outo nainen, mutta käytän laukkua vain kausittain. Pelkään unohtavani sen johonkin.) Ei avaimia! Hetken aikaa kauhistuin jättäneeni ne virtalukkoon. Ei sentään. Auton vieressä pudonneenna? Jäljitin reittiäni ostoskärryjen hakuun ja vessapysähdykseen, ja sitten lähdin kaikkeni antaneena Infoon. Matkalla suunnittelin soittavani miehelle ensin, lyöväni luurin korvaan ja laittavani heti perään viestin, josta kerron tapahtuneesta. Säästyisin ensireaktiolta. Sydän pamppaillen ja valmiiksi epätoivoisena kyselin avainten perään ja voi onnea! Siellä ne olivat! Lottosin heti kaksi riviä, tämän täytyy olla tuuripäivä. Tai sitten kaikki onni meni siihen. 

Aamu valkeni ihanasti kello 5.50 (kuvainnollisesti, sillä pimeäähän tuolloin vielä oli), kun sain siivota sitä isompaa vahinkoa lastensängystä. Sairastamisen jälkimaininkeja näemmä riittää. 

Jaaa sen pituinen se. Toisin sanottuna, jatkan huomenna karkkijuttuja. Pudotin joku aika sitten imettäessä puhelimeni Joonatanin päähän (karseaa). Siihen tuli kuhmu! Vaikka ei todellakaan pudonnut korkealta! Nyt Joonatan herää saman tien minun liikahtaessa sängystä pois, ja kello alkaa olla jo liikaa. Joten seuraavista kuvista saatte päätellä, mistä olisin vielä kirjoittanut. Hah.











perjantai 23. tammikuuta 2015

Petkuttajan perjantai




Juu, juu, hän laihduttaa, hän syö kevyesti, hedelmäpirtelöitä, vihanneksia, kaikkea sellaista. Yeah right. Teekin jäi taudin jalkoihin, olen vissiin viikonloppuna viimeksi kipannut kupillisen. Positiivisena seikkana sentään, etten ole lipsunut kaikkia aterioita syömään puhelin edessä, aamiaisen ja iltapalan vain.

Olisihan se mukavaa ihan vain lukijaystävällisyyden vuoksi toteuttaa mielettömiä edistysaskeleita joka viikko, haaste kerrallaan kohti tavoitetta edeten. Totuus vain on kerrankin tarua tylsempää, muutokset eivät tapahdu hetkessä, ja ovat toisaalta pysyviä tuloksia varten niin välttämättömiä, että niitä on päivästä ja viikosta toiseen harjoiteltava, kunnes valmista tulee. 




Taudin jälkeen paikkasin huvenneita energiavarastojani suklaalla, mutta tänään mentiin jo järkevämmillä eväillä. Yritän kovasti pitää kutistuneen mahalaukkuni jatkossakin pienenä, joten ensi viikolla katse jo mainittujen haasteiden (tee ja syömiseen keskittyminen) lisäksi annoskokoihin ikään kuin puoliksi vahingossa, mieluisin tapani tehdä muutoksia. Eikä mahdollisesti kovin tehokas. 

Huomenna ajattelin ostaa kaupasta karkkia oikein herkkuhyllyn verran. Siitä kerron enemmän seuraavassa päivityksessä.




Housukuvankin jätin ottamatta, koska se olisi ollut huijausta. Tämä ei ole mikään pussikeittokuuri, ja tämän viikon tulos olisi normaalisti saavutettavissa lähinnä sellaisella. Tavoitehousut menivät lähes kiinni! Pakkohan niitä oli päällensä mallailla, vaikka kuinka tiesin, ettei se ole pysyvää. Salaa sitä aina toivoo, että olisi.

Ajattelin jo, että saatte tänään ihailla pelkästään noita lähes ammattimaisesti kuvattuja (har har) kaapista löytyneitä HeVin edustajia, koska oma naamani (ja hiukseni) ovat, jos mahdollista, vielä eilistä karseammassa kunnossa. Se nyt kuitenkin olisi niin perjantaiteeman vastaista, että muutin mieleni.




Uu, beibi!

torstai 22. tammikuuta 2015

Haaveita ja aaveita

"Me pidämme keksistä ja jäätelöstä." -Ahti, 2 vuotta, 9 kk.

Samainen veijari sijoitti pikkuveljen nimen sujuvasti Kaapon tunnussäveleen ja lopuksi julisti vielä kirkkaalla pojanäänellä "Magneettimies Joonatan"! Edelleenkin mainittuun sarjaan viitaten. Jep jep, tämä äiti heräsi 38 asteen kuumeiseen todellisuuteen nihkeän yön jälkeen, jolloin valitettavasti tutustuttiin posliinisen tuttumme sisuksiin turhan lähietäisyydeltä. Buranaa naamaan, sillä äidillä ei ole varaa aina sairastaa, ja kauppaan. Mukaan tarttui kaikkea toipilaille sopivaa: hedelmäsosetta, suklaata, jogurttia, jäätelöä, keksiä, (soija)nakkeja ja ranskalaisia. Krhm. Ehkäpä Vuoden Äiti-palkinto odottaa vielä ottajaansa. Mutta saatiinpahan korvattua puuttuvia energiavarastoja.

Kirjoitan tätä tekstiä autuaana. En pelkästään siksi, että pahin alkaa olla ohi, ja huomenna voisin kuvitella palaavani vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen (uusin, uljain maustein!), vaan myöskin nautinnosta, joka syntyy kirjoittamisesta kaksin käsin, peräti kymmenellä sormella. Kyllä, uusi miniläppäri on saapunut taloon! Edellinen, alle vuoden vanha (niisk!) kone ei kestänyt lapsiperhe-elämää, ja saatuaan kahden kuukauden vanhana kahvin päälleen lakkasi näppäimistö toimimasta, ja vähän aikaa sitten koko kone sai viimeisen, kohtalokkaan kolauksen. Sattui sopivasti tuohon joulun alle, joten jouduin aloittamaan blogini puhelimella näpytellen, ja voinkin ylpeänä esittää tämän ensimmäisen koneella kirjoitetun postauksen. Ehdin julkaista 21 tekstiä puhelimella kirjoitettuna, huhhuh. Äitini saapui hätiin, ja lahjoitti käyttämättömän pikku koneensa meille. Tämän osalta onkin sitten sovittu sakon uhalla, että kone pysyy päivät kaapissa suojassa.






 On sen verran myöhä, ja toipilaan aivoni lyövät tyhjää, että tuskin kovin kummoista riipustusta tänne tänään saan. Mitään kovin huimaa ei ole tapahtunut, toisin kuin yleensä (heheh). Akuutti paskamutsiolo vaivaa, mutta eiköhän tauti anna paljon anteeksi.

Yksi tämän blogin tarkoituksesta olisi toimia työnantajana. Ja nyt en tarkoita mitään haaveita ammattibloggauksesta, pois se minusta, tai epämääräisiä unelmia yhteistyökumppanuudesta milloin minkäkin krääsän toimittajan kanssa huimalla 30 lukijan (kiitos äiti, ystävät, kylänmiehet) päiväsaaliillani, vaan pomon illuusiota, vastuuta jollekin taholle.

Minä olen aina ollut melko hyvä työntekijä, vaikka itse sanonkin. Aikanaan kirkasotsaisena 19-vuotiaana raadoin niska limassa erään suuren siivousfirman palkkalistoilla, myöhemmin opintojen ohessa R-kioskn aina iloisena asiakaspalvelijana (paitsi viimeisenä työpäivänä) ja myöskin autonnastatehtaan väsymättömänä pakkaajana, vain muutamia mainitakseni. Minä olin noissa töissä HYVÄ, vaikka mikään niistä ei ole yhtä tärkeää kuin nykyinen pestini.

Kotiäitiys tuppaa omalla kohdallani liusumaan ikuiseksi lomalla oloksi. Lapset ovat vielä sen verran pieniä, etteivät osaa vaatia priimaa, ja ovan pieneen tyytyväisiä. Kunhan äiti leikkii junarataa, lukee kirjan ja peuhaa, ei niin väliä vaikka ruoka olisi päivästä toiseen samaa (lounaat, mieshän meillä kokkaa päivälliselle vaikka mitä herkkua) ja siivouksen suhteen vähän niin ja näin. Tai vaikka äiti kulkisi kotona huuhkajana. Äiti on ihana.

Niin mahtavaa kuin tämä pyyteetön rakkaus onkin, sen hedelmistä nauttisin huomattavasti paremmalla omatunnolla, jos voisin olla itse omiin toimiini tyytyväinen. Olen kertakaikkiaan liian mukavuuden haluinen toimimaan omana pomonani, varsinkin kun palkka juoksee samana, tein mitä tahansa. Joten olen vähän kaavaillut tästä blogista henkilökohtaista hypittäjääni. Kuvien otto voisi olla mukavampaa, kun olisi paikat järjestyksessä, must-otokset bloggaajasta nätimpiä, kun olisi edes joskus vähän laitetumpi, ja saattaahan sitä laihtuakin vähitellen, kun tänne asiasta viikoittain kirjoittelee. Tai sitten sitä vaan oppii hyväksymään oman tapansa tehdä asioita. En ole kuitenkaan vielä vakuuttunut, että se olisi juuri tämä nykyinen.







Bloggaajaparka taudin riuduttamana (suklaalla paikattuna), virttyneessä (punaisessa!) äitiyspaidassa. Jostakin sitä on lähdettävä, maasta se pienikin ponnistaa, markassa on miljoonan alku, hiljaa hyvä tulee, ja muita sopivia sanontoja. Haaveissani on pompata aamulla suht virkeänä ylös, laittaa vaihtelevia aamupaloja, tehdä vähän kotitöitä, lähteä sitten ulkoilemaan, valmistaa maukas lounas, ulkoilla lisää tai tavata kavereita, päivällinen, iltatouhut ja sitten vasta omaa aikaa liikunnan ja muiden harrastusten merkeissä, tietty ensin päivän sotkut siivottuna. Olisi niin ihanaa, kun jaksaisin iltaisin muutakin kuin tuijottaa sarjoja tai leffoja, kuten lukea kirjoja, ommella, kutoa tai askarrella.

Siinäpä sitä on tavoiteltavaa, ties vaikka täältä se pullantuoksuinen täydellisyys vielä kuoriutuisi. Jos ei, niin onnellinen keskinkertainen riittää kyllä.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

(Sairas)maja

Tänään tehtiin maja. Paljon muuta ei sitten tehtykään.




Viime yö sujui olosuhteisiin nähden helpohkosti, ainakin minun osaltani. Ahti oksensi suunnilleen unissaan, ja jatkoi vain aina suoraan nukkumista. Minäkin nukuin, mies huolehti tämänkin sairaan. Minä pesin sitten koko tämän päivän pyykkiä. Tai siis siirsin koneesta koneeseen. Eläköön kuivausrumpu!

Veikkaan olevani seuraava. Ainakin huono olo on. Muut ihmiset kadottavat sairastaessaan ruokahalunsa, minulla tuplaantuu. Paitsi näköjään, kun tilanne on tarpeeksi paha, eli nyt. Noo, eiköhän tästä selvitä sentään, muutaman tunnin ruokahaluttomuudesta. Huh huh, ei siis iltapalaa?

tiistai 20. tammikuuta 2015

Manjana-tauti

Liikuntarytmi. Miten joku ennen niin luonteva ja helppo voikaan olla nyt niin sanonkominkä vaikeaa? Yhdessä vaiheessa säännöllisesti iltaisin kipaisin juoksemaan vielä yhdeksän aikoihin, välillä kymmeneltäkin. Eikä tarvinnut patistella.

Nyt ei onnistu. Ei, vaikka lupaan ja vannon, aion ja suunnittelen, piiskaan ja lahjon. Tiedän tasan, että siitä tulisi hyvä olo, jaksamiseni parantuisi, se olisi yksi sujuvan ja energisen arjen avaimista. Lenkkeily ja kävely eivät vain kertakaikkiaan kuulu tällä hetkellä päivittäisiin rutiineihini. Ei pistettä kuitenkaan. Tämä ei jää tähän.

Kahvakuulailu sitten? Siistiä (noh, kuvainnollisesti) sisäliikuntaa, tällä hetkellä kymmenminuuttinen joka toinen ilta riittäisi?  Vaivaa manjana-tauti. Ensin oli antibioottiväsymys (ei se kyllä enää viikonloppuna vaikuttanut), eilen siivosin illan keittiötä ja ripustin pyykkejä (sinänsä jee! iltakotitöitä, ei koomaa) ja tänään... No, odottelen oksennustautia. En ole varma, onko se riittävän hyvä syy. Onko mikään.

Jaakko oksensi viime yönä aamuviiteen saakka. Iltavirkku (ja yö-) mieheni hoisi suurimman osan rumbasta, mutta en tietenkään voinut vain nukkua lapsiparan sairastaessa. Minä sitten pompin ylös. Aamulla poika vaikutti terveeltä, söikin hyvin koko päivän. Nyt sitten jännätään, oliko kyseessä virus (= koko perhe oksentaa) vai Jaakon henkilökohtainen kiirastuli. Hänellä kun on kyseenalainen tapa tutkia maailmaa vielä aika maistelupainotteisesti, enkä aina ehdi väliin. En ihmettelisi, jos suuhun olisi päätynyt jotain väärän sorttista.

Heti kun perheessä on vatsataudin vihjauskin, minä luulosairastan. Tänäänkin on vatsassa vellonut, heikottanut ja yököttänyt, mutta ruoka on silti kummasti maistunut. Ja nämä:




Kertautuneena:




Ihanan kamalaa. Kiitosta vaan papalle. Olivat tosi hyviä. Saatoin siis periaatteessa olla tänään ihan vaan sokerihumalassa. Yhden sentään annoin miehelle. Ei edelleenkään varsinaista itsekuria horisontissa.

Ensi yö mitä luultavimmin näyttää, selvittiinkö säikähdyksellä. Epäilemättä selvittiin, sillä meillä on täällä kerrankin melko siistiä, kaupassa käyty, ja lapset pedattu sänkyihinsä kerroksien päälle, niin saa otettua aina päällimmäisen tekstiilin pesuun helposti. Pyyhkeitä ja lakanoita on hyvin käsillä. Niin hienosti ollaan varauduttu, että melko varmasti turhaan. 

Huomisesta (lisäys: ylihuomisesta) alkaen pitäisi varmaan soveltaa kuuluisaa niskapersetekniikkaa liikuntaongelmaan. Rutiinit hukassa, ne on siis pistettävä löytymään.




Viimeisiä lauseita kirjoittaessani lastenhuoneesta kuului paljon puhuva yskähdys. No, onneksi olemme varautuneet. Se on menoa nyt.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Paloauto piipaa piipaa piipaa, paloauto piipaa piipaa pii

Eilen illalla taas skippasin (en jäänyt kiinni) yhden säkeistön iltalaulusta, ja pohdin, kuinka kivaa ja helppoa voikaan olla, ja sitten lintsaa siitäkin. Vai mitä olette mieltä: kolme alle kouluikäistä lasta, jotka menevät nukkumaan samoihin aikoihin (välillä vauva vähän kukkuu) ja heräävät yleensä hiukan porrastetusti, eli ehdin keskittyä yhteen kerrallaan aamuisin.




Tai siis antaa tabletin käteen sille kuka vaan ensiksi aamupalan hotkaiseekaan ja jatkaa vielä "hetken" unia vauvan imetys tekosyynä. Juu, pitäähän hänenkin saada aamupalaa, mutta siihen menee n. 15 minuuttia. Jostain syystä nämä aamuiset youtube/nukkumishetket venyvät yleensä paljon pidemmiksi. Ennen pidin rajana kahta tuntia (hah, aluksi tuntia), ja siinä oli sitten sen päivän katselut, nyt... No, sanotaanko vaikka, että en ole niin tarkka enää.



Puolustuksekseni todettakoon, että tämä ei tule jatkumaan kovin kauan, koska parissa kuukaudessa Joonatan todennäköisesti haluaa maailmaa tutkimaan heti herättyään, eikä enää suostu pötköttelemään sängyssä. Ehkei loppujen lopuksi kuulosta niin kovin suurelta synniltä mojua sängyssä yhdeksään ennen kuin aloitetaan varsinainen päivä. (No joo, joskus menee kymmeneenkin. Ihan aniharvoin vielä myöhempään. Mutta ne nyt ovat muutenkin päiviä, joita ei mainita kasvatusoppaissa.)

Oikeastaanhan minun piti kertoa illasta ja nukkumisjärjestelyistä. Meillä on aina nukuttu hyvin. Jokaikinen lapsonen on vauvana vetänyt sikeitä vähintään n. 4 tuntia putkeen, Ahti taisi haluta joskus syödä 3 tunninkin välein parina yönä, ja se oli jo aika suuri järkytys. Heräsi kerran yössä hetkeksi (tarjosin pulloa vaan.. ) 2-vuotiaaksi. Jaakko nukkui alusta asti 5-6 tuntia, myöhemmin läpi yön jo varmaan 1-vuotiaasta. Liekö sitten iso koko apuna? Saivat mahaan heti paljon maitoa?

Tämän äidin väsymys ja zombipäivät johtuvat siis enimmäkseen liian myöhään katsotuista sarjoista tai elokuvista, tai muuten vaan netissä roikkumisesta, noloa kyllä.


Lavastettu kuva. Jaakko ei vielä osaa itse pestä hampaitaan.

Ensimmäisen vuotensa vauvelit nukkuvat minun vieressäni, yleensä olemme ottaneet haltuumme koko parisängyn. Eikä se johdu pelkästään minun muhkeasta olemuksestani, ehkä tiedättekin, miten vauva voi vallata sängyn. Noin vuoden iässä lapsi siirretään omaan sänkyyn ja lastenhuoneeseen samalla. Aluksi istuin vuoteen vieressä laulamassa, sitten vain lauloin, sitten istuin hiljaa. Seuraavaksi siirryin huoneesta pois oven jäädessä kiinni, ja pian sen saattoikin sulkea. Äkkiä olimme tilanteessa, jossa lapset laitettiin sänkyyn (pienempi tosin pullon kanssa, josta luovuttiin vasta 2,5-vuotiaana), sanottiin hyvää yötä, ja siinä se. Toki sekaan mahtuu toisenlaisiakin iltoja ja kausia, mutta ei kovin paljon.


Pötkelö yöpuvussaan.

Tämä ei suinkaan johtunut johdonmukaisesta kasvatuksestani, vaan ihan vain kärsimättömyydestäni nukuttajana. Koko prosessi tapahtui puolivahingossa, ja vasta jälkikäteen siitä voi löytää punaisen langan.

Nykyään laulu on palannut iltarutiineihimme. Ahti pyysi minua toistuvasti laulamaan iltaisin Sinisen unen, ja vähitellen lauluja tuli lisää ja lisää. Nyt iltalauluihin kuuluvat Sininen uni, Tuu tuu tupakkarulla, Abc-laulu, Paloautolaulu (keksitty itse) ja Muumilaulu (se Mamamapapapa-osuus). Joonatan istuu välillä sylissäni laulujen ajan, välillä on isänsä kanssa. Isän ei lapsia nukkumaan laittaessaan tarvitse laulaa, vaikka hänellä onkin kaunis lauluääni. Kun isommat pojat ovat sängyissään, laulut laulettuina, nukutan Joonatanin rinnalle. Yritin Ahdin kohdalla olla opettamatta tuohon tapaan epäonnistuen täysin. Ehkä siksikin Joonatanin kanssa on ollut niin rentoa, etten ole mitään muuta nukuttamista edes koittanut.




Pojat menevät nukkumaan jo 19 jälkeen, koska heräävät 6-7.30 välillä nukkumaanmenoajasta riippumatta. Testattu on. Meillä on välillä noin puolen vuoden kausia, jolloin herätään joka aamu kuudelta. Se välillä vähän syö naista, etenkin niiden myöhään venähtäneiden leffailtojen jälkeen.

Tässä teille vielä pari unista karvaturria, Emma on kovasti tykästynyt uuteen paikkaansa, ylimääräiseksi jääneeseen turvakaukaloon. Hyvää yötä ja kauniita unia!