keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Jaakko-kulta




Kiitos, kiitos ja tervetuloa sinulle, ensimmäinen julkinen seuraajani (tuo auringonkukka oli lähin kukkakimppua vastaava, joka galleriastani löytyi)! Ja anteeksi, kun nostin sinut heti parrasvaloihin. Olet minulle merkkipaalu! Ken uskaltaneekaan jättää ensimmäisen kommentin? (Enpä ihmettelisi, jos tämän hehkutuksen jälkeen ei kukaan, heh.)

Aika syventyä elämäni ihmeisiin yksityiskohtaisemmin. Tämä ällön makea, ja samalla niin osuva, viittaus siis lapsiini, erityisesti esikoiseeni. Muutama teistä on saattanut huomata, että jossain blogin kuvauksessa mainitaan sana "erityislapsi". Sitten käykin ilmi, että itse blogissa ei koko aiheesta ole halaistua sanaa. Tämä johtuu ihan siitä, että osaksi Jaakon erityisyys ei arjessamme nouse esille, koska olemme siihen tottuneet. Toki ulkopuolinen tarkkailija sen huomaisi, mutta perheellemme pojan erikoisuudet ovat tuttuja ja jopa tavallisia. Minulla ei toisaalta myöskään ole omakohtaista kokemusta samanikäisistä lapsista, joten erot normaaliin eivät senkään takia pomppaa esille niin dramaattisesti. Olen siis kyllä tavannut 5-6-vuotiaita lapsia, mutta en tunne ketään läheisesti.




Jaakko on autistinen. Ei kovin stereotyyppisesti, hänellä ei ole manöövereitä, pakkorutiineja, yli- tai aliherkkyyksiä. Sosiaalinen kontaktinotto on huonoa tai omanlaistaan. Jaakolla ei ole automaattista, sisäsyntyistä kykyä oppia vuorovaikutustaitoja, vaan ne on hänelle kädestä pitäen opetettava, toisto toistolta. Hän ei puhu, ei viito, ja kuvien käyttökin on edelleen harjoitteluasteella. Äitinä tietysti tiedän, mitä hän kulloinkin haluaa, ja välillä jopa koen ymmärtäväni ajatukset, mutta tavoitteena olisi saada hänelle keinoja välittää ne muillekin.

Olen itsepäisesti pitänyt Jaakon kotihoidossa puolen vuoden kokeiluluontoista päiväkotijaksoa lukuunottamatta. Tuolloin 3,5-vuotiaana hän vietti kuntoutusmielessä 4 tuntia integroidussa ryhmässä. Johtoajatuksena minulla oli tarjota mahdollisuus samanikäisiin lapsikontakteihin. Puolen vuoden sisään hän ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta muihin lapsiin, ja toisaalta väsyi päiväkodissa niin, että arki kotona ei ottanut sujuakseen. Eikä kuskausruljanssi Ahti-vauvan kanssa ollut mitään herkkua. Katsoin parhaaksi ottaa Jaakon kotiin, ja se osoittautuikin hyväksi päätökseksi.

Nyt Jaakko menee ensi syksynä esikouluun, erityisohjattuun pienryhmään. Koen hänen olevan paljon valmiimpi, ja myöskin jo hiukan turhautunut pelkkiin kotitouhuihin. Puhe- ja toimintaterapiassa Jaakko on jo käynytkin parisen vuotta.

Ensimmäiset kolme vuotta olivat rankimmat, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin en osannut pitää arkeamme kovin erilaisena, olihan hän esikoislapseni, joten vertailupohjaa ei ollut. Nyt tiedän enemmän, ja nostan vilpittömästi hattua noille muutaman vuoden takaiselle äidille ja isälle. Hyvin tehty! 3 vuotta täytettyään alkoi Jaakon ymmärrys maailmasta avartua ja syventyä, hän alkoi totella ohjausta ja ymmärtää puhetta. Huoli kehityksestä alkoi väistyä ja muuttua varmuudeksi; Jaakko tulee varmasti olemaan yhteiskunnan osaava jäsen, hän vain kulkee sinne omaa polkuaan. Jonka mutkat ovat välillä minulle täysin tutkimattomia, myönnettäköön.

Ja sitten omaan napaan. Nöyrtymisen ja tunnustamisen aika. Raahasin maanantaina Joonatania suunnilleen koko päivän selkärepussa, ja järkättyäni lasten leluja yhteen asti yöllä, ei kahvakuula juuri huudellut. Joonatankin on melkoinen vauvanmötikkä, noin 12 kg, että kyllä se aika hyvästä kyykkäystreenistä kävi, lasten huoneen raivaus.




Tiistain tekosyynä oli sitten tuo myöhään valvottu yö, ja viihtyipä vaavi silloinkin selässä. Kaatokeilana sänkyyn. Mutta tänään! Tartuin mokomaan möhkäleeseen jo aamupäivästä, ja karjuin (siis tietty painokkaasti lausuin, enhän minä karju) ja komentelin koiria ja lapsia pysymään poissa viuhuvan kuulan tieltä kokonaisen hientäyteisen viisiminuuttisen. Sitten kävin suihkussa, nappasin Joonatanin reppuun, ja huomasin, miksi kahvakuula ei maanantaina napannut. Se rasittaa suunnilleen kaikkia lihaksia, joita tarvitsen vauvankantoon! Siispä hoipertelin kotitöiden pariin.

Täytynee siis viilata kahvakuulatavoitetta alkuun vähän alemmaksi, ja aloittaa tuosta viidestä minuutista. Ensi viikolla jo kymmenen?

No, illalla mies otti pojan isompien lasten iltatoimien ajaksi kantaakseen, minä sain huilia. Hyvin viihtyi, vaikka missä muualla tahansa olisimme saaneet ihailla vauvan selvää lahjakkuutta seuraavaksi Pavarotiksi, oli raasu väsynyt.




Aika minunkin toteuttaa aikomustani nukkumaanmenoajan tiukentamisesta, öisin kuhkaaminen valitettavasti kostautuu seuraavana päivänä. Jälleen toivotan hyvää yötä! Löytäisiköhän sitä jostain aikaa päiväpostaukseen, noin vaihtelun vuoksi?



P.S. Samperin alesuklaat...





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?