Se on kahvakuula! Vanha kaverini, vaikka välillemme ei olekaan kunnon suhdetta päässyt vielä syntymään. Nyt on aika ystävystyä. Mötikällä on painoa kymmenen kiloa. Ajattelin tehdä tuttavuutta alkuun varovaisesti, mutta vähitellen ystävyyttä syventäen. Aloitan kolmesta kerrasta viikossa, kestoltaan 15 minuuttia.
Lisäksi jatkan lenkkeilyä. Parin kuukauden tauko taas takana. Olen parhaimmillani kova liikkumaan, joskus se on jopa jokapäiväistä leipää, eikä suinkaan mitään pakkopullaa. Olenpa muutama vuosi sitten juossut pari puolimaratoniakin, hitaasti ja varmasti. Raskaudet ja vauvavuosi heittivät kapuloita rattaisiin.
Tiedän, tiedän, raskaus ei ole mikään sairaus, ja kyllä pitäisi ihan loppumetreilläkin pystyä vähintään joogaamaan (en kyllä tule muutenkaan tehneeksi), vaan ei se niin vain onnistunutkaan. Esikoisen raskaudessa pelasin vielä päivää ennen synnytystä lentopalloa (= seisoin kentällä ja toivoin pallon tulevan kohdalleni, tai juuri askeleen päähän, mutta niin, että liikeradan voi arvioida hyvissä ajoin), toisessa ja kolmannessa yritin vain olla reipas. Aika rapakuntoon päästin itseni lipsahtamaan. Ennen joku 10 kilsaa kävelyä (ja jopa juoksua) meni heittämällä, nyt kävin lauantaina kolmen kilometrin reippaan kävelylenkin ja pidin sitä melko kovana saavutuksena.
Entäs vauvavuosi, mitäs sillä on minkään kanssa tekemistä? Ensinnäkin synnytyksestä palautuminen ottaa oman aikansa. Toiseksi, olen raskauden jäljiltä lihava (jep, eivät kaikki ole, minä valmistaudun nälänhätään viimeisellä kolmanneksella), enkä imettäessä laihdu. Minulla on hyvä ruokahalu ja tilava vatsa, do the math. Kolmanneksi, olen hyvin sidottu vauvaan, en yritä muuta väittää.
Kaikki nuo esteet ovat toki ylitettävissä, ja sitä aionkin nyt tarmokkaasti yrittää jälleen kerran. Vaunulenkille ei mikään estä menemästä, ja pari kertaa viikossa itseksenikin. Pian on tämä akka kunnon tikissä, räyh. Tai sitten vähän pidemmän ajan kuluttua. Tällä liikuntainnostuksella ei ole niin kerrassaan mitään tekemistä tammikuun kanssa, ihan muuten vain ajattelin palailla aktiivisen elämän pariin. Just.
Voin iloksenne ilmoittaa, että viime yönä kukaan herännyt, saatiin hyvin rauhallinen yö. Kauniita unia teillekin!
Olikohan muistaakseni Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjassa, kun todettiin, että: "joo, raskaus ei ole sairaus, mutta harvoinpa olen muulloin terveenä ollessani tuntenut itseäni näin sairaaksi." Samaistun täysin. Meinasin jonkin aikaa sitten heittää neuvolasta saadut ohjekirjaset seinään, kun siellä todettiin, että raskausaika on erinomainen hetki aloittaa uusi liikuntaharrastus tai vähintäänkin jatkaa entisiä... Oma liikuntatavoitteeni nyt raskauden puolivälissä on, että jos saisin ennen kesää venytettyä nyt korttelin ympäri olevan kävelylenkkini kahteen kortteliin. Todelliseksi huippu-urheilijaksi tuntisin itseni, jos pystyisin joku päivä kävelemään läheiseen kukkakauppaan (matkaa n. 700m) ja takaisin! Mutta ehtiihän sitä sitten taas kesällä (heh, ainakin näin ensikertalaisen kuvitelmissa) vauvanvaunujen kanssa lenkkeilemään.
VastaaPoistaPointtini tälle avautumiselle oli: täydellinen myötätuntoni liikuntaharrastusten ajoittaiselle hiipumiselle, ja tsemppiä tulevaan, niin lenkkipoluille kuin voimatreeneihinkin!
Ihanaa, kiitokset tunnelmista suoraan myrskyn silmästä. Mukava kuulla, etten ole ainoa, kenet raskaus hidastaa. Tässäkin asiassa ulkopuoliset paineet ovat valtavat, enkä ole niille täysin immuuni. Yritä sinä olla, teet juuri niin kuin hyvältä tuntuu.
VastaaPoistaNiin, avautuminen siis sallittua ja jopa toivottavaa. Lisää! Saa myös kertoa, jos kuuluu niihin onnekkaisiin (superkuntoisiin?), joille raskaus vaikutti lähinnä lajinvalintaan. Lupaan, etten pillastu. ;).
Poista