tiistai 17. helmikuuta 2015

Suunnittelematonta liikuntaa suunnitellusti

Pyysin tätä postausta varten miestä ottamaan muutamia kuvia. Kerrankin sattui olemaan mustavalkoinen, suht hauska asukokonaisuus päällä, ja peilistä katsoi ihan jopa melko vetävä tapaus. Mikähän siinä onkin, että kuvissa naaman tilalla oli joku taikinainen läjä, maha oli ensimmäinen mihin kiinnitin huomiota, ja kiva asukin oli jotenkin epämääräinen? Johtui varmaan huonosta valaistuksesta. Noo, nappasin sitten tuon selfien tänne, yksi kuudesta. Enkä kyllä ymmärrä, miksi ihmeessä mulla on siinä siniset huulet! Jospa se on vaan tämä näyttö? Miniläppärin joutsenlaulu?




Itsensä näkee niin eri tavalla peilistä kuin kuvista. Haluaisin uskoa, että siten läheisenikin minut näkevät, eivät sijoita minua johonkin ihannevartalo X:n ja korostele mielessään eroja, vaan kiinnittävät vain huomiota niihin mukaviin ja ihaniin palasiin minussa. Siten ainakin itse katson ystäviäni ja muita murujani. Ehkäpä tämä niin kutsuttu läskisokeus vain tarkoittaa, että pidän itsestäni kuin ystävistäni?

Pureudutaanpas sitten ongelmaan. Sitä symboloikoon tää kulunut jumppapalloni, joka on enimmäkseen lasten leikkikaluna. Olen suunnitellut käyttäväni sitä työtuolina, mutta pöytä on vähän liian korkea, joten hartiat jännittyvät ikävästi.




Liikunta, tai pikemminkin sen puute. Huolimatta mahtipontisesta uhoilustani kahvakuulan suhteen, on rakas oranssi mötikkä saanut enimmäkseen tylsistyä nurkassa. Kun olisi aikaa liikkua, ei siihen riitä energiaa, ja kun jaksaisi, ei ole aikaa. Siltä se tuntuu. Liikunnaksihan hyväksytään vain mieluiten yksin suoritettu, mahdollisesti jotain tiettyä ohjelmaa noudattava, suunnilleen tunnin pituinen hikirupeama, joka toistuu säännöllisin väliajoin parhaassa tapauksessa vielä samaan kellonaikaan. Näinhän se on. Just. Jospa ei sittenkään?

Jumppapallolla temppuilu, punnerrukset, kyykyt, askelkyykyt, lapsimötikän nostot, hypyt, pikapyrähdykset, tanssiliikkeet, vatsat, lankku, pakaralihakset, pohkeet ja venytykset onnistuisivat jok'ikinen lasten kanssa, kun vain asennoituisi oikein. Voisin ihan hyvin pitää jumppahetken vaikka joka aamupäivä, ja sitten kaiken näköiset epämääräiset odottelut (Tänään kauppaan lähdössä oltiin kaikki muut ulkovaatteissa ja suunnilleen toinen jalka ovesta ulos, ja odoteltiin 15 minuuttia kun eräs istuu potalla! Yksi lapsista, siis. Harhar.) voisi ihan hyvin täyttää täsmäliikkeillä, vaikka kyykkäis joka kerta, kun pitää "turhaan" seisoskella Alkaisi pienistä tuokioista kertyä melko mittavakin liikuntasuorite viikkoa kohden. Jospa jopa saisi peruskuntonsa kohotettua sille tasolle, ettei yhdeksältä illlalla jäisille, kylmille poluille kirmaaminen olisi enää utopiaa, jota joskus on mahdollisesti lukenut jostain tieteisfiktion tapaisesta kirjallisuudesta. Tai edes tasolle, ettei iltaisin kaatuisi kuin kivi sängynpohjalle (nettailemaan) kirjoitin ensin "somettamaan", mutta kai minulla on likainen mielikuvitus, kun näin parhaaksi vaihtaa tuon vanhanaikaisen sanan tilalle.

Juu, tämä on pyörän keksimistä, mutta omassa elämässäni olisi aikamoinen asennemuutos ja harppaus täysin omaan suuntaansa, jos voisin oikeasti toteuttaa yllämainitut ajatukset. Ihan tavallaan suunnitelmallista liikuntaa lasten ohella kuitenkin liikoja aikatauluttamatta? Olen joskus kyllä kokeillut jotain lapsi mukana -jumppaa. Kaatui keskeytysten määrään. Juuri kun olet päässyt alkuun, pitää lähteä vaihtamaan kakkavaippaa. Ja okei, taisin olla laiskakin. 

Kokkeillaan, kokkeillaan.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Tyydyttävä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?