tiistai 31. maaliskuuta 2015

Intiassa kuukin on kuumempi





Katsokaa, mitä ihanaa minä sain! Aitoa intialaista käsityötä, kylän markkinoilta ostettu, ihan aidon intialaisen ostamana. Ooh! Järkevä puoleni tiedostaa, ettei sen nyt pitäisi niin ihmeellistä olla, kyllähän tässä itse kukin on nykyään oikea kosmopoliitti, mutta sisäinen maalaistylleröni hyppii posket punaisina tasajalkaa. Iiih!




Meillä oli oikein kiva ilta eilen, jopa niin kiva, että pääsi tapahtumaan pieni sekaannus. Meillähän olevat harvat kello ovatt näppärästi siirtäneet itse itsensä kesäaikaan. Olen suunnitellut ottavani Ikean halpiskellon päiväjärjestyskäyttöön, kuten jo mainitsinkin aikaisemmin, ja nyt siivoillessani nostin sen ikkunalaudalle nököttämään. Sen jälkeen sujuvasti peitin kelloradion kaapitusta odottavilla pyykeillä. 

Arvaatte kai, miten kävi. En ollut muistanut siirtää tuota tavallista kelloa, ja käytimme sitä ajannäyttäjänä. Jonka seurauksena lapset pääsivät nukkumaan vasta yhdeksältä, kun olisi pitänyt ehdottomasti kahdeksalta laittaa. Jaakko heräsi 6.45, ja on nyt tosi väsynyt. Voi äiti, minkä teit.

Naapurustossamme asuu intialainen nainen, jonka kanssa olen silloin tällöin leikkipuistossa jutellut. Tarkoituksenani on ollut koko talven ajan kutsua hänet meille syömään, varsinkin kun Mies on innostunut intialaisesta keittiöstä. Lopulta onnistuinkin, ja hän sitten yllätti tuliaisilla kotimaastaan. 

Mies laittoi parastaan, ja teki vieraaseenkin vaikutuksen. Ihan syystä, ruoka oli taivaallista. Saatiin aitoustodistus! Saa kadehtia, sai minut ainakin nostamaan nokkaani hitusen verran taivasta kohti. Sitä tulee niin sokeaksi toistuville asioille, ja alkaa pitää itsestäänselvyytenä vaikka ravintolatasoista ruokaa päivittäin eteen kannettuna. Hyi minua.


Thanks for the photo, C!


Kuva on vieraamme ottama, minullehan ei tullut mieleen ennen jälkiruokaa. Oma annokseni olisi ollutkin isompi, hah.




Kakkuset näyttävät ehkä tutuilta... Tarjollepano ei kenties täytä kaikkien esteettisiä standardeja.

Koko päivällisessä parasta oli tietysti hyvä seura, ja otamme ehdottomasti uusiksi. Mukavaa saada uusia ystäviä.










maanantai 30. maaliskuuta 2015

Hehkeänä viikkoon

Olispa kiva otsikko. Varsinkin jos pitäisi paikkansa. Todellisuus on toista, mutta mieli on hyvä. Parannettiin miehen kanssa maailmaa ja parisuhdetta pitkälle yöhön, joten aamuherätys vähän verotti. Tai ei tietenkään itse herätys, vaan kun en mennyt ajoissa nukkumaan. Harkittu rikos tällä kertaa, joten yhteiskunnan oikeudentajusta poiketen ei luvassa muuta rangaistusta kuin ilmiselvät seuraukset, nähtävissä alla.




Olen joka tapauksessa Päättänyt. Tästä tulee hyvä viikko. Kotona on nyt suunnilleen siistiä. Se pidetään. Piste. Aamu alkoi järkevällä aamupalalla. Päivä jatkuu järkevällä lounaalla, ja siitä eteenpäin järkevillä aterioilla aina viikon loppuun asti. (Mielellään siitäkin vielä, mutta eipä nyt uhota liikoja.) Huutomerkki. Tällä viikolla käyn myös lenkillä. Toinen huutomerkki. 

Minä olen viime aikoina laiminlyönyt lounaita pahemman kerran. Son loppu ny. Sitten listaa peliin. Kuusi erilaista lounasta, joista en ihan kaikkia toteuta, vaan on tarkoitus olla valinnanvaraa. Toisinaan miehen laittamalta herkulliselta päivälliseltäkin jää seuraavaan päivään, ja kyllä noista minun kokkauksistanikin jää yli. Ma ja ti vähän nopeita, koska olemme lounasaikaan liikenteessä. Joten kiire ennen tai jälkeen saada pötyä pöytään.




Ma: Paistettu kananmuna, salaatti, keitetyt vihannekset, leipä

Ti: Puuro ja pähkinät 

Ke: Papupata

To: Perunamuusi ja papupihvit

Pe: Linssipata

La: Solognese-kastike ja spaghetti

Rinta rottingilla tähän viikkoon, katsotaan, miten käy!




P.S. Tänään menen lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan. Piste. 

P.P.S. Tämä parannuksen teko on suoraa seurausta viikonlopun mässytyksestä.






sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Mistä on viikonloppu tehty? Sokerista, sukulaisista, virpojista, suklaasta

Oli kivaa, mutta rankkaa. Kesäajan piti avittaa, mutta lapset jotenkin arvasivat sen ja heräsivät poikkeuksellisesti (toivon toivon) talviajan viideltä, eli yllätys yllätys, kuudelta.




Kyllä käy kuulkaa työstä mättää näin paljon makeaa yhden viikonlopun aikana. Jos ei ottais ihan heti uusiksi.

Aina minäkin olen muka poikki. Kuntokuurille, mars!

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Oppirahat pakkaseen

Piti tehdä ystävän lapsen 4-vuotissynttäreille vähän tuomisia, kun sattui vaaleanpunaista marsipaanimassaa olemaan kaapissa. Niistä tulikin oikein hienoja.




Tai sitten ei.




Mokasin suklaan kanssa, tulin tehneeksi suklaakuorrutteen sijaan suklaakreemiä. Tulipahan vierasvaraa. Tarjolle en kehdannut muotopuolia kiikuttaa, ja hyviä oli liian vähän.

Kiitos juhlista, oli todella hauskaa.



perjantai 27. maaliskuuta 2015

Peruskaurainen perjantai

Huomenta! Tai pöö, niin kuin tuon kuvan ilmeen voisi kenties osuvimmin tulkita. Päätin sitten lähteä aamunaamalla ja hiuksilla tämän kertaiseen mukalaihdutuspostaukseen. Ensin yritin väkertää hiuksiani jotenkin pukevasti, mutta kun ensin letittää etuhiukset yöksi ja sitten purkaa sen, kuten aika moni olisi voinut kertoa, että kiharathan siitä. Epämääräisesti sen tiesinkin, mutta en ollut tajunnut, että noin "tiheät". Nyt on osa päätä pientä kiharaa, osa perussotkua. Tarttee iltapäivää kohden keksiä jotain, nyt menköön. Pakko kehaista, että olen siis kuvissa yleensä ilman meikkiä, vaikka enemmänkin, koska olen laiska kuin minkään emansipaattisen syyn takia. Ihannoin itse luonnollisuutta, jos ihmettelette, miksi meikittömyys on kehun arvoista. En toisaalta meikkiä vastustakaan, ja käytän sitä itsekin toisinaan.




Tästähän piti lopultakin tulla täydellinen (niinhän niistä kaikista) viikko, mutta sitten sain alkuviikosta lahjaksi suklaarasian. Seuraavana päivänä tulin hakeneeksi vähän sipsejä. Sitten hain toisena päivänä vielä "vähän" lisää. Pari suklaapatukkaa mahtuivat (tai pistettiin mahtumaan) myöskin viikkoon. Hmhmhmmm. Niin, pitikö tässä laihtuakin? No, ihme ja kumma, kyllä minä vähän silti olen hoikistunut, vaikka naama tuntuukin turpealta (suola..). Ateriarytmi on pysynyt, proteiini kiikunkaakun, ja vettä olen juonut melko hyvin. Petrattavaa on, mutta ei ihan metsässä mennä.

Housut ovat olleet nyt päälläni aamun. Ei näitä kyllä vielä pitää voi, mutta unohtuivat jalkaan, ja se kertoo kyllä hiukan, että alkavat olla sopivat. Nyt jos saisin vedettyä pari onnistunutta viikkoa, saattaisin jopa saada nämä käyttöön. Ylioptimista, mutta hei, se on toinen nimeni.




Tällä viikolla olen alkanut etsimään flunssaan hukkuneita liikuntarutiineja takaisin, kävin tosiaan kerran lenkilläkin. Ihan vielä ei olla hyvässä rytmissä, en muista millään sirotella pieniä liikuntatuokioita sinne tänne, mutta on niitäkin näkynyt. Kyykky siellä, vatsalihas täällä. Jotka ovat muuten palautuneet paikoilleen! Tällä kertaa kesti kauemmin, kai se kolmas raskaus jo kropassa tuntuu. Vielä kuukausi sitten tunsin vatsalihasten välissä olevan rakosen, nyt ei enää ole. Eli voin alkaa treenata oikeasti vatsojakin, ei pelkästään syviä. Joita olenkin niiin paljon treenannut. No, se siitä tekosyystä. Tai ihan oikea syyhän se on, mutta on myös päästänyt minut ajattelemasta koko vatsalihasasiaa. Nyt täytyy ottaa sekin tapetille.




Kesään on pari kuukautta. Jospa pääsisisin siihen mennessä kokoon 42, niin olisin onnellinen. Pian voin taas alkaa juosta, ihanaa!

Tätä peruskauraa luvassa edelleen. Protskua ja vettä. Katsotaan sitten lisää, kun nuo sujuvat.


torstai 26. maaliskuuta 2015

Kuvakommunikaatio, lyhyt oppimäärä



Tittidididii! En edes tiedä, odottiko teistä tätä kukaan, tai kuinka monen maailmassa tästä on mitään hyötyä, mutta halusin nyt kuitenkin tämän jakaa. Muistelen, että aikanaan kuvakommunikoinnista googlatessani kaipasin enemmän "käyttäjäkokemuksia".

Tuosta sinisestä kansiosta kaikki lähti. Se toimii yksinkertaisuudessaan niin, että Jaakko halutessaan tomaattia ottaa tomaatin kuvan, laittaa sen tarrapinnalla päällystetyn viivottimen päälle "Haluan"-kortin perään, ojentaa viivottimen minulle, minä käännän sen häneen päin ja sormella osoitan kortit vuorotellen sanoessani "haluan tomaattia". Kansion sisältä voisi osaava käyttäjä hakea itse tarvitsemansa kuvan. Käytännössä Jaakon kanssa harjoitellaan vielä kuvan merkitystä, eli siis, että kuva edustaa jotain asiaa tai käsitettä, ja se on alkanut nyt pikkuhiljaa aukenemaan.

Silloin kuin lapsi ei opi 3-vuotiaaksi mennessä puhumaan, on kommunikointiin keksittävä muita keinoja. Helpottaa, jos lapsi kuitenkin ymmärtää puhetta, mutta vaikkapa Jaakon kohdalla vasta parin viime vuoden aikana tästä on näkynyt selviä merkkejä. Edelleenkään en ole varma, kuinka paljon hän ymmärtää varsinaisia sanoja ja kuinka paljon tulkitsee äänenpainoista, eleistä ja asiayhteydestä. Joskus tuntuu, ettei hän ymmärrä sanaakaan ja sitten hän kuitenkin äkkiä poimii toiselle tarkoitetusta puheen virrasta jotain, jota en olisi millään uskonut hänen ymmärtävän.

Varmasti koulutetulla puheterapeutilla on muitakin ässiä hihassaan, mutta maallikkona minulle on käynyt selväksi kaksi vaihtoehtoista viestimistapaa, viittomat ja kuvat. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta ymmärtääkseni riippuu lapsesta, kumpaa lähdetään enemmän tukemaan. Jaakko ei ole koskaan osoittanut herkkyyttä viittomien oppimiselle, mutta ehkä niitäkin jossain vaiheessa onnistumme opettamaan. Yritän vähitellen, vaikka voisin kyllä olla siinä asiassa viitseliäämpi. Itse käytän hänelle puhuessani muutamaa, joista hän varmasti ymmärtää ainakin "tule".




Kansiota enemmän kotona on käytössä puhelaite. Tuosta kun painaa symbolia, minun äänitetty ääneni (tai vaihtoehtoisesti terapeutin, kun alustaa vaihdetaan) sanoo esimerkiksi: "Haluan omenan." Harjoitusvaiheessa meillä on mukana muitakin kuvia, kuten pallo, jotta Jaakko ei vain satunnaisesti painelisi kuvia saadakseen jotain. Saattaa tullakin pallo käteen. Samaa tarkoitusta on palvelevinaan tuo lehtisalaatti, josta suotuisana sivuvaikutuksena on saatu aikaiseksi, että Jaakko nykyään syö melko mielellään vähän salaattia...




Pöytäkuvat. Tähän on tarkoitus tulla vielä muutama lisää. Alussa kuvia tuppasi löytymään kaikkialta muualta paitsi pöydästä, ja niitä kiikutettiin äidille satunnaisesti milloin mitäkin hyvyyksien toivossa, joten karsimme ensin kuvat ihan muutamaan. Sitten ne alkoivatkin äkkiä sujua, Jaakko käytti johdonmukaisesti kuvia sekoittamatta niitä toisiinsa, tai ainakin huomasi, jos oli ottanut väärän kuvan. Pari viikkoa sitten lisäsin vaihtoehtoja. Pöydästä löytyy mm. "lisää", "nälkä", "loppu". Osa kuvista on tarkoitettu minun ohjeikseni Jaakolle, kuten "odota", "istu". 




Tämä on yksi tärkeimpiä kuvakommunikaation elementtejä, ja häpeäkseni on myönnettävä, että meillä vielä aika laiminlyöty. Nyt olen ryhdistäytynyt sen kanssa uudestaan, hyvin tuloksin. On myös selvästi otollinen kehitysvaihe menossa, sekä äidillä että pojalla. Kyse on siis päiväjärjestyksestä. Päivän eri tekemiset ovat kuvitettuna järjestyksessä, ja punainen nuoli seuraa niiden etenemistä tapahtumasta toiseen. Meidän opetteluvaiheessa poistamme (mieluiten Jaakko itse ottaa) kortit kokonaan niiden tapahduttua, ja siirtää ne vaaleanpunaiseen alustaan. Vaaleanpunainen lappu on normaalisti selkäpuolella, pois näkyvistä.

Jaakko pitäisi jokaisessa siirtymätilanteessa (ruokailu alkaa, ruokailu loppuu, lähdetään ulos, tullaan sisälle jne.) laittaa päiväjärjestyksen eteen ja näyttää kuvalla, mitä tapahtuu, tai ohjeistaa ottamaan tehtyä tekemistä näyttävä kuva pois. Käytännössä muistan hyvänä päivänä reilu puolet tapahtumista näyttää edes suunnilleen, ja silloinkin usein vain "mennään ulos" ja sisälle tultua unohtuu taas hetkeksi. Harjoittelemme edelleen.

Autistisilla lapsilla on usein vaikeuksia siirtymisissä tilanteesta toiseen. Heidän maailmaansa kuvataan kaoottiseksi, ei ole keinoja hahmottaa aikaa kuten "tavallisilla" lapsilla (eikähän heilläkään ennen kuin tietyn ikäisinä) ja aikuisilla. Kuvitettu päiväjärjestys on yksi apuvälineistä, joilla pyritään helpottamaan arkea. Meillä vaan nämä ovat aina sujuneet ilman ongelmia, joten joudun itse hakemaan motivaatiota kokonaisvaltaisen kuvakommunikaation harjoittelusta, eikä se tunnu aina riittävän.



Meille neuvottiin, että kannattaa tehdä vaikka tyhjistä kartonkipakkauksista pienet laatikot päiväjärjestyskortteja varten. Koin sen hankalaksi, kortteja oli vaikeaa löytää, ja rasiat myös kaatuilivat levittäen tietysti sisältönsä ympäriinsä. Keksin sitten laittaa päiväjärjestyskortit kansioon. Siitä pystyy yhdellä vilkaisulla näkemään, mitä kortteja olisi tarjolla, ja löytää helposti tarvitsemansa. 
 



Vessassa on lavuaarin vieressä nykyään kaikki mahdolliset toimenpiteet, mitä siellä voi tehdä, kuten "hiusten harjaus", "käsien pesu", "hampaiden harjaus", jne. Käsien pesusta on myös olemassa vaiheittainen kuvasarja, jossa yksityiskohtaisesta käydään läpi kohta kohdalta, mitä seuraavaksi. Se on auttanut myös Ahtia, kun asiaa harjoiteltiin. Samanlainen kuvasarja on vessanpöntön vieressä, se on oikeastaan vasta tulevaisuutta varten. Aion vähitellen alkaa opettaa Jaakkoa hoitamaan itse peppupesunsa, joka ei tule olemaan mikään ihan helppo homma. Monivaiheinen prosessi sisältää siis paperin käytön ja käsisuihkun käytön, sekä muut tarvittavat toimenpiteet aina vessan vetämiseen ja käsien pesuun asti. Sitä odotellessa tuo punainen nappi on kultaakin kalliimpi. Sitä painamalla kajahtaa allekirjoittaneen ääni "pyyhkimäääääään". Olisihan siihen voinut nauhoittaa vaikka "valmis", mutta sattuneesta syystä tuo tuntui paremmalta.




Keittiön kuvamuistutuksia. En ole varma, onko noista hirveästi hyötyä, mutta voipahan jotain heilutella edessä, kun on kieltämässä kaapeille kiipeämistä tai jääkaapin avaamista. Nykyään Jaakko saa luvan kanssa ottaa jääkaapista itse omenan pyydettyään sitä ensin laitteella. Haaveilen ajasta, jolloin hedelmiä voisi säilyttää esillä kulhossa, ilman että ne sorkitaan mössöksi ja syödään kaikki (banaanit), puraistaan jokaisesta pala ja laitetaan takaisin (omenat), tai löytyvät jostain ihan muualta reikäisinä (appelsiinit). 

Korteissa on tosiaan kova, tarraava vastakappale kiinni, ja kiinteä kohta on pehmeä, "vastaanottava" pala. Kun käytäntö on jatkuvasti sama, ei tule kahta pehmeää tai kahta kovaa vastakkain, ja homma toimii. Kuvat tulostetaan ja laminoidaan.

Lisäksi meillä on tai pitäisi olla avaimenperärenksuissa (näppärä plarata kuva toisensa jälkeen esiin) pukeutumiskortit sekä sisä- että ulkovaatteisiin, ulkokortit, pihapuuhakortit ja kyläilykortit. Osa on tosiaan vielä suunnittelupöydällä. Käytännössä aina, kun ohjeistan Jaakkoa yhtään mihinkään, tai kiellän mitään, tai ylipäätään puhun jotain muuta kuin "ei" tai kehuja, minulla pitäisi olla kortti kädessä. Näinhän se ei tietenkään mene, mutta sitä kohti pyritään. Lisämotivaatiota tuo Jaakon tällä hetkellä kasvanut, ja yhä kasvava, kiinnostus kuvakortteihin, sekä kommunikointiin ylipäätään. 

Tulevaisuudessa olen tekemässä kellon ympärille päiväjärjestyksen toistaiseksi lähinnä Ahtia varten, näppärä tapa oppia kellonajat samalla ikään kuin vahingossa. Lisäksi olen tekemässä, heti kun saan aikaiseksi, lasten huoneen seinälle viikkoaikataulun, sekin enemmän Ahdille tässä vaiheessa. Ahti ei vielä oikein hahmota päiviä eteenpäin, joten auttaisi, jos meillä olisi jonkinlainen viikkokalenteri kuvitetussa muodossa. Lisäksi se on Jaakollekin seuraava askel, joten tuskin siitä haittaakaan on laittaa sellainen esille. 

Ahti hoksasi päiväjärjestyksen idean heti, ja on hyvin kiinnostunut kuvakorteista. Hän vaatii usein itselleenkin näytettäväksi kuvista, mitä seuraavaksi tapahtuu. Puheterapeutti sanoikin, että tällainen kuvitettu päiväjärjestys kannattaisi olla kaikissa päiväkodeissa pieniä lapsia varten ihan itsestään selvyytenä, ja omat kokemukseni tukevat tätä havaintoa. Normaali lapsi hyötyy varsinkin tuossa alle 3-vuotiaana, ja varmaan sen jälkeenkin kuvittamisesta jopa kenties enemmän kuin meidän Jaakko, jolle itse konseptin käsittäminen vaatii pitkää harjoittelua. Lapsen aikakäsitys on vielä niin hatara, että kuvat auttavat jäsentämään maailmaa. Metodia suositellaan kenelle vain, varsinkin jos siirtymätilanteet ovat lapselle ongelma. Kannattaa kokeilla vaikka kotiin lähdön helpottamiseksi, jos tavallinen "kaksi liukumäestä laskua vielä" ei tunnu riittävältä. 

Meillä on maksullinen Board Maker-ohjelma käytössämme, mutta kuvia saa myös ilmaiseksi. Papunetin sivuilta löytyy paljon muutakin hyödyllistä, kuten viittomia, mutta myös laaja kuvapankki. Laminaattikone maksoi Biltemassa 20 euroa, saman verran 100 laminaattikuorta. Laitteella on myös hauska laminoida esimerkiksi lehdestä leikattuja kuvia säilyvämpään muotoon. Tällä hetkellä tuota tarraa ja vastapalaa myydään suht edullisesti Clas Ohlsonilla. Jos joku sattuu tietämään jonkun muun myyjän, olisin iloinen vinkistä. Biltemasta sai ennen, mutta nyt ne ovat sieltä lopettaneet myynnin.

Kysyttävää? :)

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Spaghetti-ukko!









P.S. Tänään menin mieluummin lenkille kuin kirjoitin sen-jonka-nimeä-ei-enää-lausuta.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Irti tätityylistä...

...ja niin sanoakseni ojasta allikkoon. Olen innostunut letittämisestä, enkä ole koskaan sitä juuri osannut, mutta nyt harjoittelen tosissani. Tämä ei nyt vielä miksikään nuorennuseliksiiriksi osoittautunut, Mies kuvaili minua "arvokkaaksi". No, voittaa "homssuisen".


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Sipsisuhteeni





Perunalastut, eli tuttavallisemmin sipsit, ovat yksi perinteisistä kompastuskivistä parempia elintapoja tavoitellessa. Kerrankin joku, minkä yli saan itse liihotella kaikessa rauhassa, mokomaa juuri huomaamatta. Tokihan jos pussin ostan, niin harvoinpa siitä säästyy seuraavalle päivälle, mutta yleensä en muista niiden olemassaoloa. En minä dippiin sylje, eli maistuvat kyllä, varsinkin jos nenän eteen asetellaan, mutta eivät erityisemmin himota noin ajatuksen tasolla.

Olenkin ratkaissut pussinpohjaanpääsysyndroomani ostamalla yleensä pieniä pusseja, ja ylipäätään syömällä melko harvoin suolapommeja. Jos nyt kerran kahdessa kuukaudessa ahmaisee Kartanon perunalastut (valkosipuli!), niin ei nyt vielä tarvitse huolestua mahdollisista terveysongelmista.

Lasken sipseihin myös nacholastut, jotka mieluiten ostan Rainbowin luonnontilaisena versiona, kaveriksi tulista salsaa (joka on oikeasti pliisua ja juuri ja juuri salsaa, mutta osaksi sen takia hyvää). Omituisin ja noloin sipsimieltymykseni on kuitenkin ehdottomasti The Pahvitölkin Pahvilastut. Kaikella kunnioituksella Pringlesejä kohtaan, järkeni sanoo jo ensimmäisen kohdalla, etteivät ne maistu miltään, ja tuntuvatkin jotenkin pahvisilta. Joku niissä vaan on. Niitäkin ahmin, en suinkaan syö vain paria vienosti nakerrellen. Ehkä se on kuitenkin se suutuntuma? Hapankermasipuliversio on näissäkin ehdoton suosikkini. Noin puolen vuoden välein alkaa limenvihreä tölkki huudella hyllystä. Hmm, vai olisikohan edellisestä kerrasta aikaa pidemmästikin, taitaa olla.

Mies kävi tuossa jakamassa tiedonmurusen, että Pringlesien muoto on matemaattisesti ilmaistuna hyperbolinen paraboloidi. Enkä myönnä pyytäneeni tavaamaan tuon hitaasti.

Täytyy kyllä nyt sanoa, että toi 75 g on jo vähän naurettava määrä. Mistähän saisi 100 g pikkupläjäyksiä? Tai 125 g?

Juuuu, tää oli nyt taas tällainen "enjaksamitäskeksis" -juttu. Huomiseen!







sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kuolemanväsyneenä kahvia, teetä terveydeksi!

Kuvan tapaus ei liity kirjoitukseen. Saatiin keppihevonen, hieno kuin mikä!


Sunnuntai-iltaa, ikävää jos petytte taas pahemman kerran. Ei pitäisi mennä lupailemaan mitään, silläkin uhalla, että toistan itseäni. En vaan halua läiskiä kuvapostausta miten sattuu puoliunessa, joten odotellaan skarppia päivää. Miksikö sitä taas väsyttää, siitähän se on raivonnut koko viikon? Menis nukkumaan. Niinpä. Nooo, eilen ihan pikkuisen venähti. Heräsinkin sitten viideltä. Ihan tuosta noin vain. Valveuduin jostain syystä vain alle kuuden tunnin unien jälkeen, ja kun en saanut ennen kuutta unta, päätin suosiolla nousta. Mukavan ahkera päivä laiskiaislauntain ja pötkötysperjantain vastapainoksi. Kahvin voimalla mentiin. Voisikin turinoida siitä. Joo, jes, aihe bongattu!

Minä en juo kahvia. Paitsi että juonhan. Ennen en ottanut vahingossakaan, mutta nyt lapsiarjen myötä olen havainnut sen käteväksi hereillä/skarppina pysymiskeinoksi, silloin kun elämä (tai minä itse) tekee arjesta vaikeaa ellei mahdotonta. Käytän harkiten ja silloin tällöin, harvoin yli kahta annosta viikossa, tai siis kuppia. Juu, suhtaudun kofeiiniin kuin lääkkeeseen, ja vielä paljon epäluuloisemmin. Pakko sellaisessa tökötissä on olla jotain väärää, joka pitää hereillä, vaikka kuinka oikeasti väsyttäisi! Sitä sitten suomalaiset kittaavat päivästä toiseen. Hyvänen aika. Kukkahattutätimittari singahti juuri punaisen puolelle.

No juu, vakavissaan, olen oikeasti sitä mieltä, että kofeiini on tottumattomalle aika tujua tavaraa. Lisäksi vaikutus on hyödyllinen, joten en vahingossakaan halua mennä pilaamaan sitä juomalla kahvia liian usein. Edelleenkään minun ei koskaan (vielä) tee mieli sitä maun vuoksi, käytännön syistä. Minä olen teeihmisiä.

Mutta en ole ollut sitäkään aina. Lapsena herkistyin maidon laktoosille joksikin aikaa niin pahasti, että vietin muutaman kuukauden maidottomalla ruokavaliolla. Aluksi se oli jännää, mutta aika pian maidoton kalakeitto koulussa alkoi tympimään (argh niitä laktoosittomia ruokia 90-luvulla!), ja varovaisten kokeilujen jälkeen pystyin juomaan maitoa taas melko normaalisti. En vain enää kyennyt. Maku inhotti. Joten hukutin maitooni sokeria (muroissa ja puurossa) ja kaakaota. Melkoisen paljon kaakaota, voisin lisätä (tunnustaa). Saatoinpa usein juoda kaakaota pelkästään suklaamössön vuoksi. Vanhempani olivat huolissaan kalsiuminsaannistani, ja antoivat siksi minun juoda maitoni kaakaona.

Koko sepustuksen pointti siis oli, että teini-ikään ehtiessäni en ollut oppinut juomaan kahvia enkä teetä. Kuin kyllä joskus, että jos kymmenen kertaa maistaa jotain ruoka-ainetta, siitä oppii pitämään. Tulkitsin tämän muistaakseni niin, että minun pitäisi juoda kymmenen kuppia teetä. Kerralla. Pääsin muistaakseni seitsemään. Loppui teenjuonnin opettelu sillä kertaa siihen.

Maitokin oli yllämainitun vuoksi poissuljettu. Kotona ei ollut ongelmaa, mutta kylässä! Sain usein melkoisen hämmästyneet mulkoilut osakseni kieltäydytyätäni kaikesta tarjotusta juotavasta, ja pyytäessäni ihan vain vettä. Vettä! Kuka nyt muka juo vain vettä? Toisinaan otin mehun vastaan, yleensä vain huomatakseni sen olevan puolukkamehua (yööök), joka itse poimituista puolukoista itse tehtynä katsottiin ilmeisesti tarpeeksi arvokkaaksi tarjottavaksi. Hankala vieras.

19-vuotiaana kokeilin paastoa ensimmäisen kerran, pari päivää onnistuikin. Voin kirjoitella paastoilusta joku kerta enemmän, mutta tuosta ensimmäisestä jäi käteen mieltymys teehen. Ne ostetut punajuurihärpäkemehut maistuivat niin kamalilta siitä kamalasta heraliemestä puhumattakaan, että kultapiiskutee ihan pienellä hunajatilkalla tuntui makujen ilotulitukselta. Tadaa, minusta tuli teenjuoja. 10 vuotta myöhemmin kittasin pakolla kahvia hätään ja huomasin käytännölliseksi.

Nii. Että sen pituinen se.

Saattoi tässä nyt olla joku ajatus takana.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Jos säilyttäisikin dublot näin

Katsokaa, kun tehtiin hieno torni. (Juu, lintsaan, ei jaksa vielä tänään kirjoittaa pidemmästi, meninkin lupailemaan.) Itse asiassa teimme tuon kahdesti, koska ensimmäinen viritys tuli ryminällä alas, ennen kuin sain kuvattua. Ei tosin itsestään.



perjantai 20. maaliskuuta 2015

Pliisu perjantai




Ihan hyvä, että jätin eilen takaoven auki lupauksilleni kuvakommunikointiin keskittyvästä kirjoituksesta. Tänäänhän on perjantai! Sattuneesta syystä oli sen autuaasti (ainakin yritin) unohtanut. Koska tämänhän pitäisi olla se käänteen tekevä viikko, kun sitä painoa on ihan oikeasti lähtenyt niin että näkyy ja kuuluu.




No ei.

Röyhkeästi väitän, että tämä on juuri sitä laihdutusta, mitä suurin osa meistä tekee. Siinä sivussa, vähitellen, välillä onnistuen, mutta useinmiten ei. Ne kolmen kuukauden/puolen vuoden/vuoden muodonmuutoksen pääsevät ihan syystäkin lehtien palstoille. Enkä halua kuulostaa ketulta happamine pihlajanmarjoineen, mutta näiden superlaihduttajien "mitä sinulle kuuluu viiden vuoden päästä" -jakso voisi olla ihan mielenkiintoinen, tai ennemminkin surullinen. Kilot ovat sen verran haastavaa pitää poissa, että on tavallaan ihan kätevää valita tämä minun ratkaisuni, ja pitää niistä alun alkaenkin kiinni. Ei tule turhaa jojoilemista.

Heko heko, mutta vakavissaan, viikko on ollut tyylsä. Olen syönyt hyvin ja huonosti, ehkä jälkimmäiseen hiukan enemmän kallistuen, en ole lihonut, mutta en varmaan laihtunutkaan. Flunssanjämät ovat tehokkaasti pitäneet kaikesta ylimääräisestä liikunnasta sivussa, vaikka viime päivinä olenkin ahkerammin singonnut lapsia toinen toisensa jälkeen kattoon. No juu, siis nostanut suorille käsille ylös.

Ei siis suurta proteiinin tai vedenjuonnin tuomaa megamuutosta, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole mitään noiden eteen tehnyt. En tiedä, voivatko nuokin jotenkin varastoitua, koska pidettyäni toissaviikon jättiprotskumahtivesipainotteisena, en ole silti huomannut tällä viikolla suuren suuria ongelmia, vaikka käytännössä palasin vanhoille tavoilleni. Epäilen käsisssäni olevan aikapommin, joten yritän nyt ihan todella ryhdistäytä. Ihan jo pelkästään sen vuoksi, että olisi edes jotain raportoitavaa ensi perjantaina.

Eihän tämä äkillinen en-saa-mitään-aikaiseksi mistään mystisestä jutusta johdu. En vain ole nukkunut, niin kuin jo eilen tilitin. Tyhmyyden ja velvollisuuden suloisen sekamelskan vuoksi, tällä kertaa vahvasti ensimmäiselle painottuen.

Onneksi minulla ei ole tässä mitään kisaa käytävänä (paitsi ensi kesä! naapurit nauraa, kun ei se vaan laihdu, lapskin jo vuoden!), joten voin suoraan ottaa pikakelauksen viime viikon alkuun ja ottaa uudestaan. Protskuvesimantraa hokien suuntaan nyt unten maille, paitsi etten ihan vielä malta, ja katsotaan mitä tästä taas tulee.

Eilen jumituin juttelemaan teinimäisesti pitkälle yöhön ihkuihanan mieheni kanssa, mikä on kyllä söpöä ja kaikkea, mutta voi elämä, miten typerää noin niin kuin perhearjen pyöritystä ajatellen. Tänään olen sitten kiukutellut tälle ihkulle, koska olen niin väsynyt, päätäni särkee, ja en saa mitään aikaiseksi. Lapsetkin "onneksi" olivat väsyneitä, koska heidänkin nukkumaanmenoaikansa on koko viikon laahannut hiukan jäljessä (ei kello 19 vaan esim. 20) ja noiden sisäinen kello kertoo heille hyvin painokkaasti, että herätys on noin kuudelta aamulla, niin kuin olen jo muutamaan otteeseen tainnut mainita. Eivät olleen siis itkupotkuparkuväsyneitä, vaan rauhallisuuteen taipuvaisia, köllimiseen valmiita, joten selvisimme kaikki iltaan ilman draamaa.

Tässäpä housut, en ainakaan itse huomaa minkään valtakunnan muutosta, mutta enpä ole sentään lihonutkaan. Se on paljon sanottu huonosti nukutusta viikosta.

Äääh, nyt tää ryömii koloonsa, ja palaa pyörimään kehää (kutsuttu myös omaksi navaksi, olen kuullut) taas ensi perjantaina, huomenna uudet (jo vihjaistut!) kujeet. Perjantai-iltaa!



torstai 19. maaliskuuta 2015

Hik hik hikka, blogikikka!

Huuh, päivä on ollut melkoista matalalentoa päikkärituokiota lukuun ottamatta. Terapeutit kävivät kotikäynnillä aamupäivällä, ja hiki hatussa imuroidessani vaavi reppuselässä kiikkuen (tyyppi painaa!) puoli tuntia ennen visiitin alkua mietin noin sadatta miljoonaa kertaa, miksi, oi miksi tätä asuntoa ei voi jatkuvasti pitää "vastaanottokunnossa". No, tällä kertaa yksinkertaisesti "siksi", sen pidemmittä analyyseitta.

Kauppaan 2/3-muksumäärän kanssa, ja pian kotiuduttuani saapuivatkin ystävät, joiden kanssa oli hauskaa loppuilta. Koko tämän sepustuksen pääpointtina onkin oikeastaan selostaa, miksi en kirjoitakaan tänään Jaakon kuvista ylsityiskohtaisemmin, enkä herra paratkoon laita edes yhtään tunnelmaotosta (väsynyt äitinaamakortti pelattu jo tällä viikolla). Joten sovitaan, että tää on sellainen tiiseri (amatööribloggaajamme on jälleen oppinut uusia blogikikkoja).

Huomenna tai viimeistään ylihuomenna (selusta varmistettu) tulossa mittava selvitys Jaakon kuvista, niiden käytöstä, tai miten niitä kuuluisi käyttää, sekä myös ihan kuvia kuvista, mitä meillä tällä hetkellä on.

En tiedä teistä muista, mutta oma väsymykseni muodostuu ihan perinteisellä kaavalla: tyhmästä päästä kärsii koko keho. Ensin sitä valvoo huvikseen liikaa, sitten tyhmyyttään huvikseen (katsonkin vielä sen elokuvan/toisen perään) ja lopulta, kun viimein nöyränä aikoo mennä ajoissa nukkumaan, onkin joku pakollinen syy valvoa (lapset/kuvamaraton/lapset/vauva). Ja sitten sitä voi ikään kuin palkita itsensä hienosti kunnialla vedetystä päivästä ja urakasta, ja valvoa onnitteluksi vähän lisää. Tänään ollaan tuossa viimeisessä kohdassa, ja nyt pitäisi pistää kierteelle stoppi. Muussa tapauksessa käsissäni on katastrofi.

Riittävät unet teillekin!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kuvapakkotyöleiri





Nä tällaiset jutut tuppaavat jäämään viime tippaan. Kuvantekomaraton kesti noin kolme tuntia, eikä vieläkään ole ihan valmista. 

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Ilman kotikäsipariextraa

Mitään valitusmarinapostausta en ole aikeissa (katsotaan kuin käy) kirjoittaa, mutta täytyy hienovaraisesti ja hyvällä maulla myöntää, että nyt kyllä väsyttää. Toinen kokonainen yksinhuoltajapäivä takana, ja selvisin. Meni kaiken lisäksi ihan mukavasti, mutta olo on kyllä vetämätön. Enkä todellakaan saanut kaikkia hommia tehtyä. Nyt arvon, ripustanko vielä koneessa olevat pyykit kuivumaan, vai jätänkö sen aamuun. Niin muuten saa tehdä, on ollut joskus jossain Vinkkejä väsyneelle äidille -listassa. Vaikka ei saisikaan, niin sinne jäävät, jos niin päätän. Tunnustan, että joskus on ollut pakko laittaa ne uudestaan pikapesulle pyörimään, kun ovat odottaneet kuivumaan pääsyä liian kauan. Mutta ihan vaan joskus. Kyllä, saatte ristiinnaulita, jos koette tarvetta.

Heräsin aamulla autuaan tietämättömänä, onko tänään Jaakon toimintaterapiaa, vahvasti kallistuen vapaan aamun suuntaan. Minullahan pitäisi ne olla ylhäällä, mutta kas kummaa, kun hukkasin juuri saadut uudet ajat. Varmistin sitten terapeutilta tekstiviestillä, ja vastaukseksi saatiin varovainen kehotus saapua paikalle, jos onnistuu. Tietenkin onnistuu, enhän minä sitä tarkoittanut! Kunhan ei tyhjän pantiksi tulla. Noo, poikakolmikko bussiin ja takaisin, mikäs sen helpompaa. Paitsi että myöhässä, linja-auto. Meni kuulkaas viiden kilometrin matkaan 65 minuuttia. Kävellen olisin ollut nopeammin perillä, yksin tosin. Vielä ihmetellään, miksi ihmiset haluavat käyttää autoa. Olisikohan vartti mennyt pysäköimisineen samaan matkaan. Mutta uskollisesti paarustan julkisilla, etenkin kun auto on miehellä (mikä kieltämättä vähän himmentää sädekehääni). Takaisin tullessa piipahdimme pikaisesti kaupassa suklaatankkaukset hakemassa (Pätkikset lapsille, ja minulle isompi patukka, tunnustan), koska seuraavan sopivan vuoron lähtöön oli liikaa aikaa. Terapia kesti siis tunnin, ja matkoineen meillä meni reissuun yhteensä 3,5 tuntia. Onneksi ei ole päivässä juuri muuta tekemistä.

Joonatanille tuli varmaan loppumatkasta kuuma, koska sain pitkästä aikaa tuta, miltä tuntuu, kun melko täydessä bussissa itkee vauva täyttä kurkkua, ja se on minun vauvani! En saanut Joonatania millään rauhoittumaan, eikä matkaa toisaalta ollut jäljellä kuin vajaa 10 minuuttia, niin en nähnyt järkeväksi ottaa syliinkään. Olisimme perillä siinä ajassa, mikä minulta kuluisi vaavin syliin saamiseen. Yksi nainen meistä muutaman penkkirivin päässä tuijotteli murhaavasti ja piteli merkitsevästi sormeaan korvassaan. Ei sentään sanonut mitään, onneksi hänelle. Olisin saattanut unohtaa diplomatian siinä vaiheessa reissua. 

Tänään olikin vielä sitten sattumoisin motoriikkakerhoilta. Ahti ja Joonatan ehtivät  juuri nukkua päiväunet (Ahti ei yleensä nuku, mutta mummolareissun jäänteinä on nyt ne lähes joka päivä tarvinnut), kun tarvitsi pakata koko lauma uudestaan matkaan, tällä kertaa 45 minuutin harrastushetkeä varten. Siihen sentään kului vain tunti ja vartti matkoihin, mutta eipä ollut matkaakaan kuin pari kilometriä suuntaansa. Ahti ei jaksa varsinkaan illalla ihan noin pitkästi kävellä, joten osan matkaa mentiin julkisilla. Mikäs siinä, linja-autossa on tunnelmaa.

Jaakko totteli, Jaakko osasi istua kiltisti, odottaa sitä myöhässä olevaa bussia superkiltisti, jaksoi kävellä hienosti, Jaakko on paras.

Nyt se on siis lopullisesti todistettu, selviäisin kyllä yksinhuoltajana. Onneksi ei tarvitse. Tervetuloa kotiin, kulti, täällä odotellaan imuroimattoman lattian kanssa. Kun ei sitä kaikkea viitsi ja jaksa. (Noo, ehkä huomenna imuroin.)

Hatunnosto teille, jotka arkea omin voimin pyöritätte, tai ilman kotikäsipariextraa, vai miten se sanotaan.




maanantai 16. maaliskuuta 2015

Laumanjohtaja





Heheh, ei tullut kovin kummoinen kuva. Tuon oli tarkoitus esittää urheaa lähtöäni kahden koiran kanssa, vauva repussa (no okei, se olisi ollut vähän vaikeaa saada samaan kuvaan mukaan) ja muksut kiltisti kuvassa, mutta ei ihan onnistunut. Jätin kuvaamisen sikseen suosiolla tuon jälkeen. Meidän Emma-cockeri on haukkuherkkä, tarvitsisi mittavan koulutuksen koirain ohitukseen, mutta sen sijaan käytetään yleensä myöhään illalla lenkillä, jolloin ei pahemmin muita koiria näy. Välttelemme siis tehokkaasti ongelmaa. Paitsi näinä nykyään harvoina kertoina, kun hoidan koko lauman. Mies on autonkorjausreissulla, olen yksinhuoltaja pari päivää, mikä on oikeastaan aika kivaa. Kävimme ihan lyhyellä kävelyllä, mutta se vei silti 40 minuuttia. Pari koiran ohitustilannetta, jolloin Jaakko käsipuoleen kiinni, vuoroin tiukka, vuoroin rauhallinen puhe Emmalle (ei mitään vaikutusta, väyväyväy vetovetoveto silti), ja samaan aikaan Ahdille ohjeita, että hoksaa pysyä sivussa.Tuli muuten hiki.

Hauskaa oli, vaikka ei mikään kovin rentouttava kävelylenkki ollutkaan. Aikaisemmilla kerroilla, kun olen erehtynyt vastaavaa yrittämään, olen vannonut noin 10 minuutin kuluttua lähdöstä, ettei koskaan enää. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu, että voisin lähteä uudestaankin. Ahti on jo iso ja järkevä: "ei saa mennä noihin lätäköihin, ne voivat olla hyvin syviä, niihin voi upota, niihin ei saa mennä". Minä vaan myöntelen, ja pidän Jaakosta kiinni, ettei poika vaan saa kuitenkin päähänsä lähteä testaamaan sulavesilampia. Jaakko ei kuitenkaan enää haahuile "vapaana" ollessaankaan ihan samalla tavalla kuin ennen. Lähtee toki välillä omille retkillensä, mutta aikaisemmasta poiketen tulee takaisin ihan vapaaehtoisesti, ei tarvitse pyydystää. Vaikka kyllä oli tuuriakin pelissä, väitti hiuksenhienosti ainakin kaksi valtavaa koirankakkaläjää, metsäreitillä kun oltiin. Kevät toi, kevät toi kakkelin...

Tiedän kyllä suunnilleen, mikä Emmalla on ongelmana. Se on niin epävarma, että ihan sen takia haukkuu varmuuden vuoksi. Pitäisi järjestelmällisesti vahvistaa itseluottamusta, ja olen sen jo pariin otteeseen viime vuosina ottanut työn alle. Pauttirallaa kaksi viikkoa olen jaksanut joka päivä lenkittää ja kouluttaa, sitten se on jäänyt lapsiarjen alle. Voisi koittaa tänä keväänä taas, periksi ei anneta.

Teksti jäi nyt vähän tyngäksi, koska Nukkumatti taklasi tämän mamman.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Sekalaista sunnuntaita




Jos jollekulle on mahdollisesti epäselvää, miksi arvon amatööribloggaajamme on hieman pullava, niin tässä vihje. (Eivät kyllä kaikki minulle.)


Ihan ite pääsi tuonne. Jumissa.







perjantai 13. maaliskuuta 2015

Pöyhkeä perjantai

HAAHAHAHAAHAHAHAHAAHA!

Ha.

Ha.

Haa!

Tämä mielipuolisen mahtipontinen nauru kuvaa tälllä hetkellä tunnelmiani mitä parhaiten. Olen sitkeästi juonut koko viikon viitisen litraa päivässä, ja tulokset ovat ihmeellisiä. Ei makeanhimoa! Ei juuri yhtään! En millään osaa laskea muutaman 85 % suklaapalasen mielitekoa "himoksi". Nyt ymmärrän taas paremmin, miksi jotkut ihmiset sanovat ratkaisuksi liialliseen herkkujen syöntiin "no, et vaan syö, niin yksinkertaista se on". No, ei ole, mutta eivätpähän he sitä tiedä, onnelliset. Minä olen käynyt tällä viikolla kolme kertaa kaupassa, ostanut yhden Ison Pätkiksen ja sen tumman suklaan, koska oli laatusuklaata tarjouksessa. Pätkis kyllä maistui, mutta en sitäkään syönyt matkalla kaupasta kotiin, niin kuin joskus.




Olette ehkä kuulleet puhuttavan kertyneestä nälästä? Jos on pitkään ollut liian vähillä kaloreilla, ja sitten iskee syömishimo, kutsuu Patrik Borg sitä nälän kertymiseksi. Eli on paljon suurempi himo ruokaan kuin jos olisi syönyt koko ajan tasaisesti. Mietin viikon alussa, voikohan olla kertynyttä janoa. Olen niin pitkään juonut liian vähän, että kun lopulta päätin hoitaa tilanteen kuntoon oikein juomiseen keskittyen, tuntui, ettei jano sammunut millään. Join alkuviikosta koko ajan, ja silti oli jano koko ajan. Muutaman päivän päästä tilanne tasautui, ja nyt tuntuu, että tunnistan janonkin paremmin. Ainakaan ei enää tee jatkuvasti mieli jotain makeaa, vaan ihan vettä. Voitto!

Proteiinin olen pitänyt mukana, ja välillä avittanut sekä sitä että janoa juomalla soijajauhoa veteen sekoitettua, jauhossa protskua 50g/100g. Väliaikainen ratkaisu, mutta ei mitenkään erityisen pahan makuista minusta kuitenkaan, olen tottunut soijan makuun. Halpaa lystiä. Sekoitan kerralla sellaisen 30 g puoleen litraan, eli 15 grammaa tulee siitä, jos laskupääni on edes näin yksinkertaisessa tehtävässä luotettava. Äitiys tuntuu vieneen kaikki matemaattiset kykyni, oikeasti kyse on varmaan harjoituksen puutteesta.




Mitään kovin suuria muutoksia tämä yksi viikko ei varsinaiseen laihtumiseen ole tuonut, tuntuu vain hoikemmalta. Housut eivät mahtuneet sen paremmin, ehkä jopa olivat vähän ahtaammat. (Alkaa muuten olla aika karsea galleria koossa, jälleen muistutan klikkaamaan omalla vastuulla ja kestävällä vatsalla.) Kuva näytti kuitenkin kohtuu positiivista kehitystä verrattuna aikaisempiin. Viikottaisen housukuvan ottaminen on sikäli typerää, että jos viikossa putoaa noin puoli kiloa, takapakit päälle, niin kovin dramaattista kehitystä ei tapahdu.

Viikolla tunsin suurta houkutusta hypätä puntarille. Ajattelin, että nythän olisi mahdollista alkaa ihan oikeasti pudottamaan painoa, viikottaisine punnituksineen ja kuukausimittauksineen, nyt olen löytänyt Viisasten kiven. Ongelmana vain on, että yhden viikon perusteella ei oikeasti voi vetää mitään johtopäätöksiä. Kehitystä täytyy tarkastella kauemmin, jotta voin oikeasti uskoa jotain lopullista muutosta tapahtuneen. Toisaalta, jos jotain on muuttunut niin, että alan laihtua, niin mihin sitä vaakaa taas tarvittiinkaan? En missään tapauksessa halua enää koskaan perustaa elämästäni yhtä ainoaa päivää seuraavan aamun kilolukeman miettimiseen. Vyötäröä sentään vähän mittailin, julkistan tuloksia sitten kun mahdun näihin tavoitehousuihin. Nekin kun ovat vielä aika isoa kokoa, olenkohan edes maininnut? 44 siis tavoittelen, jos ette muista. Lopullinen haave koosta olisi tietysti 38, mutta olen ollut sen kokoinen viimeksi yläasteella, joten jos ei puhuta siitä vielä yhtään mitään. Ei ehkä koskaan.




Jaahas, mitäs ensi viikolle? Sorry, folks, tätä samaa. Ei uusia haasteita, ei sen kummempia tavotteita, sitkeästi vaan totuttelen suurempiin proteiinimääriin ja litroittaiseen vedenjuontiin. Ajattelin joku päivä laskea tukkimiehen kirjanpidolla, paljonko sitä juotua nestettä ihan oikeasti menee, tuo viisi litraa on vain mutuarvio.

Ai niin, onhan minulla yksi ihan hauska projekti työn alla. Joka muuten kosahti jo alkuunsa, äääh. Minun piti aikatauluttaa sekuntikellolla, kuinka paljon istun päivässä, ja olisiko asialle aihetta tehdä jotakin. Aktiivisuusranneke olisi kätevä tuohon, mutta koska taloudellisesta syistä en aio sellaista hankkia, täytyy vanhan kunnon ajanottajan hoitaa homma. Siihen sentään käytän älypuhelinta! Hän on moterni.

Yksinkertaisuudessaan ideana on näpätä sekuntikello päälle aina kun istun, mutta en vain tahdo muistaa laittaa sitä päälle/pois päältä. Nytkin olen koko kirjoittamisen ajan unohtanut sekuntikellon täysin. No, ehkä se alkaa muistua mieleen vähitellen. Ajattelin kirjata muutaman päivän istumiset ylös, ehkä jopa viikon, ja sitten miettiä, pitääkö alkaa seisomaan bussimatkat tai katsomaan leffat jumppapallolta. Jälkimmäinen ratkaisu voisi olla hyvä joka tapauksessa, sitä olen suunnitellut ennenkin.

Kirjattakoon pöytäkirjaan myös flunssan hellittäminen ja liikuntatuokioiden mahdollistuminen jatkossa. Raporttia seuraa toivon mukaan joskus ensi viikolla.

Nyt, oikein hyvää ja aurinkoista viikonloppua!