sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?