Paluu naftaliiniin

Tuli kiire päivittämään vielä vuoden viimeisenä pägzivänä ikään kuin kauniiksi symboliseksi eleeksi. Aloitin blogin vuosi sitten näillä hujakoilla, oliko jopa ensimmäisenä päivänä.

Ihania kommentteja olin heti saanut, kiitos niistä, ja niinpä ikävä tuottaa pettymys. Sen enempiä kiertelemättä, en vain pysty tähän. Haluaisin pitää suht aktiivista blogia muutaman postauksen viikkotahdilla, mutta en vaan jaksa.

Joten haluan tehdä tämän virallisesti, enkä vaan kadota taas. Kiitos tästä vuodesta, siitäkin ajasta, jolloin jaksoitte käydä uudestaan ja uudestaan turhaan katsomassa, josko jotakin olisi ilmestynyt. Kiitos, kun luitte kirjoituksiani, se sai minut todella tuntemaan itseni muuksikin kuin vain maitobaariksi ja ulkoilutusautomaatiksi (mitenkään näitä tehtäviä vähättelemättä). Nyt lopetan tähän.

Hyvää uutta vuotta 2016! Piti kirjoitella vähän pidemmästikin, mutta täältä kuului jysäys, joka ei tullut raketista, vaan nuorimmaiseni putosi sängystä.

Heippa!

P.S. Jätän blogin olemaan. Ehkä koen joskus tulevaisuudessa jaksavani taas.

P.P.S. Meinasin jättää tämän kertomatta, mutta en voi vastustaa säälipisteitä: meidän perheemme ottaa uuden vuoden vastaan influenssan kourissa, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Rima alemmas, jos sitä nyt oikeasti voi laskea

Nii-in, muutamiakin aikaisempia tekstejä kun lukee, niin voi olla vaikeaa uskoa, mutta kyllä, minulla on aika korkeat odotukset tason suhteen tässä blogissa. Se ei suinkaan tarkoita, että kuvat, tekstin sisältö tai muotoilu olisi sen laadukkaampaa, mutta minä kuitenkin yritän ja tavallaan vaadinkin itseltäni sitä. Sitten joko harmittaa, kun tavoite ei täyty, tai jää juttu kokonaan kirjoittamatta. Seuraavaksi sitä huomaa ihmettelevänsä, aikooko blogiaan kirjoittaa ollenkaan.

Totuushan on, etten suinkaan ole niin Duracel-pupu, että jaksaisin lastenhoidon, taloudenhoidon ja löhöämisen lisäksi aina kirjoittaa standardieni mukaan. Kuvata en edes osaa! Joten jatkossa priorisoin entistä enemmän jatkuvuutta, vaikka sitten laadun kustannuksellakin, ettei tulisi enää näin pitkiä taukoja. No joo, onhan sitä tyyliä ollut kenties havaittavissa aikaisemminkin...

Eli tämä on tällainen etukäteen kirjoitettu anteeksipyyntö ja synninpäästö, jos saatte jatkossakin katsella kokonaisia kurkkuja kastettuna kermaviiliin.

Herkkyyttä, lempeyttä, tai sitten jotain ihan muuta

"Hei, joo, voiskin ottaa tässä meistä sellaisen suloisen halauskuvan... noooiiiin... siinä... en muuten katokaan kameraan, jos sais luotua sellaista herkkyyttä kuvaan, lempeän kaukaisuuteen suuntautuvan äidin katseen..." *klik*

Ei mene aina ihan suunnitelmien mukaan nää.

Kolosta kaivautuen

Täällähän minä. Täällä just. Kyllä.

Tulikin sitten pitkä kesätauko. Ja tiedättehän, että kun tauko venyy liian pitkäksi, uudestaan aloittaminen on yhä hankalampaa ja hankalampaa. Lukemattomat blogitekstit olen mielessäni hahmotellut, enkä riviäkään kirjoittanut.

Olen ottanut silloin tällöin kivan kuvan ajatuksena lisätä se blogiin. Enpähän ole lisännyt.

Joten nyt. Nyt sitten päätin vain sukeltaa tänne, hypätä kaikkien mutkujen ja sitkujen yli, ja vain kirjoittaa. Koska minä pidin tästä! Oli mukavaa käyttää väsyneitä ja kuluneita aivojaan muuhunkin kuin lapsen kanssa verbaaliseen taiteiluun, joka ei johtaisi kiukunpuuskaan, äidin tai lapsen.

Siitähän tämä tauko suurimmaksi osaksi kumpuaa, väsymyksestä. En minä sillä tavalla ole uupunut tai lopussa, etteikö olisi mihinkään energiaa. Aikaakin on pelata älypuhelimella turhanpäiväisiä 12-vuotiaan pelejä, olla vaan. Mutta ei kuitenkaan ole riittänyt tällaiseen edes suunnilleen aloitettuun ja lopetettuun tekstiin rahkeita. Lapset vaativat jonkinasteista huomiota (on se kumma) aamusta iltaan, ja iltansa sitä mielellään sitten vain öllöttää. Tai niinhän sitä luulisi. Oikeasti kaipaan kyllä jotain kirjoittamista arkeeni, ja niinpä lähden jälleen yrittämään tätä takkuista blogitietä.

Siinä sivussa omaa elämääni parannellen.

Pitäisi laihtua.

Pitäisi oppia siksi siistiksi ja järjestelmälliseksi ihmiseksi, joka haluaisin olla, tai sitten pitäisi oppia hyväksymään, etten ole.

Pitäisi pestä hiukset useammin.

Pitäisi piirtää ja askarrella lasten kanssa.

Pitäisi mennä jumppaan. Ja lenkille. Ja tehdä kotitreeniä.

Pitäisi päivittää teille kaikille, mitäs meille oikein kuuluukaan. Mitä sille paastolle kävi? Aloittikos se vanhin poika esikoulun, miten se sujuu? Kuinka vanhoja ne pienemmät olivatkaan, joko se nuorempi viimein kävelee?

Jaa-a. Jos katotaan huomenna.